Nyt essee on luettavissa myös täällä.

Kyseessä siis on villi ennustus siitä, miltä maailma näyttää sadan vuoden kuluttua. Miten menee kirjallisuudella ja miten maailmassa yleensä? Onko romaani yhä kuninkuuslaji ja mitä on jäljellä Suomesta ja muista kansallisvaltioista?

Vuoden takainen esseekirja on yllätyksekseni jaksanut kiinnostaa uusia lukijoita. Olin rap-artisti Palefacen vieraana kirjan tiimoilta Radio Helsingissä. Kuunneltavissa täällä.

Tapasin äsken kirjakauppaihmisen, joka ihmetteli voivotusta kirjojen myynnin vähenemisestä. Hän ei ollut sellaista huomannut. Kirjakauppiaiden ja kustantajien myyntitilastot eroavatkin aina toisistaan. Yksi syy on ulkomaisten kirjojen myynti. Minäkin ostin ja luin viime vuonna Ian McEwanin Solarin, suomennos Polte jäi ostamatta.

Kaunokirjallisuuden myynti ei ole vähentynyt. Tietyntyyppisten tietokirjojen myynti sen sijaan on. Voi olla, että viimeinen suomenkielinen ensyklopedia on Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän yhteispunnerrus, Ensyklopedia. Se olisi mitä tyylikkäin lopetus tälle kirjallisuuden lajille.

E-kirjat pysyvät yhä marginaalissa teknokiihkoilijoiden puhkunnasta huolimatta. Oma arvaukseni on, että lähivuosikymmeninä ne voivat parhaimmillaan saavuttaa saman osuuden kuin on nettimyynnillä musiikkipuolella, eli noin 20 prosenttia. Samalla alkaa piratismi joka tulee olemaan kirjallisuudelle paljon pahempi uhka kuin vielä aavistetaan. Musiikin kokonaismyynti romahti puoleen piratismin myötä, eikä ole siitä toipunut. Kiitokset populistisille poliitikoille, jotka vastustavat kaikkea piratismintorjuntaa ja mielistelevät heti-mulle-kaikki-ilmaisex-netistä -poitsuja, piratismista hyötyviä nettioperaattoreita ja Googlen kaltaisia teknologiasuuryrityksiä. Kaikki ne vastustavat ja nakertavat tekijöiden oikeuksia. Jos kirjallisuudelle käy kuten musiikille, menetämme nopeaan tahtiin puolet kustantamoista ja kirjallisuudesta. Aiheeseen liittyvä linkkivinkki, suositeltavaa luettavaa kaikille.

Lusin putkiremontin vuosituhannen alussa ja pian sen jälkeen talon julkisivun uusimisen, mikä tarkoitti elämistä muovipussin sisällä. Niistä toivuttuani huokaisin helpotuksesta ja pyyhkäisin uupumuksen hien hihaani. Mutta pian viereisessä koulussa alkoi tapahtua. Kellarikerrosta möyhennettiin toista vuotta. Paksuinkaan seinä ei pitänyt sitä jurrutusta loitolla, eivät edes korvatulpat. Lopulta valmistuneet maanalaiset vesieristykset takasivat lapsille homekouluttoman elämän. Hienoa. Mutta heti seuraavalla viikolla alkoi viereisen kerrostalon täyssaneeraus. Porraskäytävään ilmestyi lappu, joka kertoi töiden kestävän vuoden loppuun saakka. ‘Valitamme häiriötä’. Naamani lässähdys kuului varmasti hiekkapuhaltimiaan jo huudattavien miesten kuulosuojaimien lävitse.

Vuoden päätyttyä ajattelin, että nyt alkaa Elämä. Turha toivo. Keittiö oli tullut siihen ikään, että jos Museovirasto saisi siitä vihiä, kotini julistettaisiin suojelukohteeksi. Kolmasti jeesusteipillä korjattu kaapinovi tipahti lattialle. Ulosvetolaatikosto oli jumiutunut kiskoilleen jo edellisen asukkaan aikana. En vieläkään tiedä mitä se on pitänyt sisällään kaikki nämä vuodet. Samalla meni pari muutakin huonetta uusiksi. Se tarkoitti tilapäisasumista sukulaisissa ja kesäasunnolla keskellä talvea. Ja lopulta hotellissa, kun äidin virnuilut peräkammarin pojasta kävivät sietämättömäksi. Työsuunnitelmassa luvattu lyhyt aikataulu venyi. Kun työnjohtaja aloitti puhelun sanoilla ‘löytyi halkeamia’, huokasin jo alistuneena kohtalooni.

Toisaalta. Kirjoittaminen kahvilassa on monen kirjoittajan hyväksi havaitsema keino. Ja aamupuuro on parempaa kuin omani.

Ota armaastas ote – eli helliä tunteita Suomenlahden molemmin puolin: Suomen PEN ja Viron PEN kokoontuvat yhteen lämpimissä tunnelmissa perjantaina 13.1.2012 Kansallisteatterin Lavaklubilla (Läntinen teatterikuja 1, Helsinki).

Luvassa runoa, musiikkia ja sananvapausasiaa. Esiintymässä Viron PENin puheenjohtaja Kätlin Kaldmaa, varapuheenjohtaja Igor Kotjuh, Miia Toivio ja Marko Niemi sekä Aulikki Oksanen. Ja musiikkia: Duo W.

Alkaa klo 19 ja ilmaista on. Tulepas sieltä.

Silti muutama päkistetty vastaus kysymykseen, miksi nyt Czesław Miłoszista (paitsi että hän opiskeli oikeustiedettä ja valmistuikin juristiksi). En huomannut Suomessa noteeratun nobelistin syntymän 100-vuotispäivää; kymmenlukumystiikkaan voidan lisätä myös mainittu valmistuminen Vilnan yliopistosta vuonna 1931 sekä loikka sosialistisesta Puolasta länteen vuonna 1951. Nobel menee vuodella ohi (1980) mutta parhaillaan lukemani omaleläkerrallinen teos Issan laakso ilmestyi suomeksi Kirsti Sirasten kääntämänä 1981.

Runoilijana Miłosz antoi painavimman antinsa. Antikvariaatista mukaani tarttui jo useampi vuosi sitten Miłoszin runojen suomennosvalikoima Euroopan lapsi (WSOY 1985, suom. Kirsti Siraste). Hämmentävän tuoreena pysynyttä lyriikkaa. Jopa varhaiset, 1930-luvulla kirjoitetut runot ovat voimakkaita ja edelleen eläviä. Jos niitä vertaa samaan aikaan suomeksi kirjoitettuun runouteen kontrasti on melkoinen.

Euroopan lapsen luettuani hipelöin suomennettua romaania Issan laakso monta kertaa lähiantikvariaatissani Aikakirjoisssa Helsingin Unioninkadulla. Mutta en saanut sitä ostettua. Nyt vihdoin, tyystin toisaalta eli tamperelaisesta antikvariaatista Lukulaarista se tarttui mukaani. Kiinnostava teos tämäkin. Väheksyvällä nykyilmaisulla kyseessä on romaani aiheesta ‘miten minusta tuli minä’. Ei kannattaisi väheksyä, ainakaan tätä kirjaa. Teos on poikkeuksellisen hyvin onnistunut yritys vaikeasta aiheesta eli miten kirjoittaa uskottavasti aikuisille lapsen näkökulmasta. Puolan ja Liettuan rajamailla Issan laaksossa varttuneen kirjailijan alter egon Tomaszin lapsuudenkuvaus onnistuu, kieli on yhtäaikaa runoa lähenevän tuoretta ja samalla saavuttaa lapsenomaisen ihmettelyn vaikutelman. Tunnelma on kummallinen, teos muistuttaa jossakin määrin latinalais-amerikkalaista maagista realismia. Pahat henget ja arkijärjen ylittävä ihmeet kuvataan kuin ne olisivat totta: “Issan laakson erityispiirre oli suurempi paholaisten määrä kuin missään muualla.” (s. 12).

Monet muistavat Czesław Miłoszin vuonna 1953 ilmestyneestä teoksesta Vangittu mieli, joka kuvaa kommunistisessa valtiossa eläviä intellektuelleja. Kuinka monet taipuivat painostuksen edessä ja heistä tuli järjestelmän palvelijoita. Sitä en ole lukenut, mutta ilmeisesti se on mitä tarkkasilmäisin kuvaus siitä kuinka lahjakkaimmatkin ihmiset lopulta hitaasti myöntyvät. Miłosz ei niin tehnyt, vaan asui suurimman osan elämäänsä maanpaossa Yhdysvalloissa.

Miłoszin uskonnollisuus (hän mm. käänsi Raamatun puolaksi) on minulle hivenen vierasta, mutta en huomaa sen vaikutusta kirjoissa. Suuren kirjailijan merkki, kyllä.

Miłoszin kirjoja ei saa enää kuin antikvariaateista ja on epätodennäköistä, että niistä koskaan otettaisiin uusia painoksia. Pankaamme toivomme e-kirjaan. Kun kustantamossa kerran nähdään e-kirjan tekemisen vaiva, se on ikuisesti lukijoiden saatavilla. Loppuunmyydyn laatukirjallisuuden suhteen tämä olisi suuri ilo.

On tietysti montaa tapaa olla ‘hyvä’. Yksi keino loisteliaisuuteen eli lukijan koukuttamiseen on liike. Paikallaan jahkailevan runon lukeminen on velvollisuuden täyttämistä, mutta liikkuvan runon selässä lukija haukkoo henkeään. Paavo Haavikon varhaistuotannon helmiä on runo, joka alkaa:

“Ja ratsastan halki kartoittetujen maitten, / mutta metsästyshaukat vapautuvat / ja ratsastan eteenpäin kallistuneena / viitan lepattaessa”.

Lukija tempautuu heti mukaan. As simple as that.

Toinen esimerkki. Luin äsken Tuija Välipakan kokoelman Klovnin pelko (Gummerus, 2010). Kirja odotti hyllyssäni lukemista melkoisen pitkään. Syy viivästykseen oli fetisismini. Pääsääntöisesti luen vain kirjoja, joihin saan tekijän (tai kääntäjän) omistuskirjoituksen. Se on tapani saada edes jokin roti kirjameressä navigoimiseen. Tuijalta sain omistuksen kirjaan muutama viikko sitten kun Kirjailijaliitto kokousti Tampereella. Mutta takaisin itse asiaan.

Klovnin pelon paras runo löytyy sivulta 23. Senkin toimivuus perustuu liikkeeseen: “Tämä tie alkaa tästä. Tulee risteyksiä. Tule eritasoliittymiä, / ramppeja, siltoja ja alikulkutunneleita. / Tulee vastaan aurinko”. “Tulee ajatus. / Hillitön halu ajaa T-risteyksestä suoraan” , “tulee nauru kuin sisäelinten hölkkä”.

Pohjattoman murheellista, siis demokratian kannalta. Henkilöihin asioiden sijaan keskittyvät presidentinvaalit ovat ihmisten tyhmentämisen ykköskeino kaikkialla maailmassa. Koko ajan oikeasti tärkeitä asioita päätetään kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja etenkin Euroopan parlamentissa. Presidentinvaalien ansioista ne ovat kadonneet tyystin julkisuudesta, mikä on aidosti vaarallista. Jos haluaisin runnoa läpi päätöksentekokoneistossa jotain, jolle en toivo julkisuutta tekisin sen nyt.

Ihmisten taju yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on lohduttoman huonolla tolalla. EU ja Euroopan parlamentti ovat jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkeimpiä vallan käytön paikkoja, mutta ne saavat kaikkein vähiten julkisuutta ja Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Presidentti sen sijaan ei vaikuta kansalaisten elämän kannalta oikeastaan mihinkään, mutta saa kaikkein eniten julkisuutta ja äänestysaktiivisuus presidentinvaaleissa on kaikkein korkein. Taiteilijat ja kulttuuriväki eivät juuri muissa vaaleissa aktivoidu, mutta nyt he ovat sankoin joukoin liikkeellä kuka minkin ehdokkaan taakse ryhmittäytymässä. Myötähäpeää.

Suomen presidentti-instituutio on tsaristinen jäänne, josta pitäisi vihdoin päästä eroon. Mallia voisi ottaa esimerkiksi Saksasta, jossa on kyllä muodollisesti myös presidentti, mutta hänellä ei ole kuin arvovaltaa eikä kukaan ole hänestä kiinnostunut. Lieneekö tähän syynä se, että saksalaiset muistavat hyvin, mitä vahvoista kansakunnan johtajista voi seurata. Parlamentaarinen demokratia toimii Saksassa muutenkin mallikkaasti. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on myös koko ajan altis vakavalle kriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat.

Mikä on parlamentaarisen demokratian ydin? Se on jatkuva vastuunalaisuus. Poliittisen johdon – pääministerin ja hallituksen – on nautittava parlamentin luottamusta koko ajan. Jos meno ei tyydytä, johtajat voidaan vaihtaa nopeasti. Mutta kuten Venäjällä ja Yhdysvalloissa, myöskään Suomessa presidentti ei ole virkakautenaan vastuussa tekemisistään kenellekään.

Hävettää koko touhu. Hätkähdyttävän moni haikailee alamaismentaliteetin läpäisemänä maan isää tai emoa, johtajaa, joka hoitaisi asiat kuntoon. Ei ole mikään yllätys, että vahvaa presidenttiä halutaan kaikkein eniten äärioikeistossa. Perussuomalaisten halla-aholaiseen laitaan kuuluva Jussi Niinistö  esimerkiksi on todennut poistavansa varmistimen aseestaan kun kuulee sanan parlamentarismi. Hän haluaisi presidentille lisää valtaa. Suomalainen kummajaisuus on, että myös vasemmistossa halutaan pitää kiinni presidentistä. Ehkäpä tulevat vuodet ei-vasemmistolaista presidenttiä tuovat muutoksen tähän.

Kirjailijaliiton uuden nettisivut ovat valmistuneet. Nettisivu-uudistus on jok’ikisen organisaation usein painajaismainen ikuisuusprojekti jonka päättyminen tarkoittaa vain muutaman vuoden hengähdystaukoa ennen seuraavan uudistuksen alkua.

Kirjalliseen blogisfääriin on ilmestynyt uusi mielenkiintoinen tulokas: Tytti Heikkisen Moulin aloittaa kiinnostavalla tekstillä.

Kylmän sodan vuosina ei ollut helppoa. Kirjailija Eeva Kilpi toimi PENin puheenjohtajan vuosina 1970-1974, samoihin aikoihin kun kuuluisaa toisinajattelijakirjailija Aleksandr Solzhenitsynia painostettiin ja hänet lopulta karkotettiin Neuvostoliitosta. Siitä syntyi maailmanlaajuinen kohu, mutta YYA-Suomessa Solzhenitsynin tukeminen ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Eeva Kilpi kertoo uhanneensa lopulta erota, jos Solzhenitsyniä tukevaa julkilausumaa ei tehtäisi. Se tehosi, Kilpi muistelee.

Olen lukevinani rivien välistä, että se osa kirjallistoa, joka 1970-luvulla kilahti kaikkein laitimmaiseen vasemmistoon piti PENiä epäilyttävän läntisenä ja liberaalina järjestönä. Mikä se tietysti olikin; ja hyvä niin.

1940-luvusta historiikki ei kerro mitään, mikä on vähän epäilyttävää. Suomen PENin puheenjohtajana oli aloittanut Nobelin vuonna 1939 saaneen Frans Emil Sillanpään jälkeen V. A. Koskenniemi. Natsit olivat tietysti kaapanneet Saksan PENin haltuunsa jo aikaisemmin ja Thomas Mannin johdolla oli perustettu Yhdysvaltoihin saksalaisten maanpakolaiskirjailijoiden PEN (joka muuten on edelleen olemassa). Viime toukokuussa Slovenian PEN-matkallani kuulin, että vuonna 1933 pidetyssä PENin maailmankongressissa Dubrovnikissa natsismi tuomittiin ja tämä oli kuulemma ensimmäinen kansainvälinen päätös ja julkilausuma natseja vastaan.

V. A. Koskenniemi sen sijaan muistetaan miehenä, jolta riitti ymmärtämystä sekä saksalaiselle natsismille että italialaiselle fasismille hämmentävän paljon. Hänen matkakirjoituksensa näistä maista 30-luvulta huokuvat milteipä ihailua ja hän myös kirjoitti ylistysrunon Lapuan liikkeelle, joka yritti pystyttää fasismia myös Suomeen. Tietäisiköhän joku mitä Koskenniemi puuhasi PENin puheenjohtajana 1940-luvulla. Natsien kirjarovioita hän tuskin tuomitsi.