Sallittakoon natsikortti, vaikka noin yleensä sitä ei kannata pelata. Kiusaus oli vastustamaton.

Arvoitus kaikille Kirjaamon lukijoille. Kuka on seuraavan lainauksen kirjoittaja ja kenestä hän kirjoittaa? Sen verran vihjattakoon, että kyseessä on kirjallisesti tunnettu tekijä.

”Juuri saman vaikutelman sai Hitlerin puheista. Olavi Paavolainen totesi Nürnbergissä 1936: – Mieshän puhuu pelkkää soopaa! Siksi XXX on jotenkin tuttu hahmo niille, jotka 30-luvulla olivat aikuisia. Hänet on helppo tunnistaa. Hän on valssi menneiltä ajoilta, anakronismi, tekoradikaali. Hän haukkuu ja hyökkää, ei anna myönteistä ohjelmaa. Hitlerin tavoin hän ajaa jostakin kapitalismin ja kommunismin välistä molempia soimaten pystymättä esittämään mitään itsenäistä. Vain suuria sanoja, epämääräisiä yleistyksiä. Huulillaan alinomaan sana ”kansa” hän on villitsijä, mutta Hitleriin verrattuna tietenkin harmiton ilmiö.”

Kuten joka vuosi, Helsingin juhlaviikkojen ohjelmaa lukiessa uhkaa taideähky. Mutta onneksi on Kirjaamo, joka valitsee puolestasi. Mene näihin, jos minnekään.

1. Elävien runoilijoiden ilta Savoy-teatterissa sunnuntaina 29.8. klo 19. Ulkkari-ihme Benjamin Zephaniah, Kai Nieminen, J. K. Ihalainen, ilma-akrobaatti Heini Koskisen ja runoilija Juuli Niemen Sanoja ilmassa -runosirkus. Parhautta.

2. Isaac Julienin videoinstallaatio Ten Thousand Waves täyttää koko Helsingin Taidehallin. Kirjaamoa miellytti eniten teoksen äänimaailma, jotakuta toista ehkä yhdeksällä screenillä pyörivät videot tai Wang Pingin runot. Tänne voi jäädä lojumaan; ja jäinkin.

Mistä tunnistaa kustantamon? Siis miten erottaa Oikean Kustantamon kustantamon kaltaisesta valmisteesta?

Siitä, että oikeat kustantamot julkaisevat kaiken muun ohessa runoutta, kustantamon kaltaiset valmisteet sen sijaan karttavat kirjallisuuden kuningatarlajia viimeiseen asti.

Kaksi tuoretta kuntantamoksi hinkuvaa on äskettäin ylittänyt tämän tärkeän kynnyksen. Nimittäin Siltala Marjo Heiskasen kokoelmalla Äänes ja Helsinki-kirjat, jolta ilmestyy Juho Niemisen esikoiskokoelma Muovin kukkia. Erinomaista.

Perinnehän on ollut, että Otavan pihajuhlat avaavat kirjasyksyn. Nyt kuitenkin poEsian runokolmikko Teemu Manninen, Henriikka Tavi ja Mikael Brygger keulivat ja yhteisjulkkareista muodostui syksyn ensimmäiset (tai kesän viimeiset) kokoontumisajot. Lauteilla keikkui runoilijoiden lisäksi rap-muusikko Asa, jonka setti liukui saumatta osaksi ohjelmaa. Tämä hyvin.

Kuten edellisessä merkinnässä kirjoitin, kirjatulvasta luen takuuvarmasti vain ne, joihin saan kirjailijan (tai kääntäjän) omistuskirjoituksen. Muu on sattumuksellista. Tuossa ne nyt odottavat: ”Minäpä kerron nyt tarinan siitä miten / kaikki alkoi. Aikojen alussa Karvinen / pakeni heimonsa luota synkältä / saarelta litteällä lautalla ja saapui kirkkaalle / saarelle ja nousi rantaan.” (Teemu Manninen, Futurama, s. 70.)

Maailma on kirjoja täynnä, miten valita ne muutamat, jotka ehtii elämässään lukea? Minulla on tätä nykyä kaksi valintaperustetta. Luen kavereiden ja tuttujen kirjoittamat kirjat, sellaiset teokset joihin saan kirjoittajan omistuskirjoituksen. Sen lisäksi joskus laitan silmät kiinni ja käyn käsi ojossa kirjahyllylle. Tällä keinolla kohkatuimmat teokset jäävät lukematta (en ole lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta, enkä aio lukeakaan), mutta luulenpa, että tämä on juuri sitä, mitä kirjallisuuden maailma kaipaa. Valtava määrä hienoja kirjoja jää unholaan ihmisluonnon sopulimaisuuden takia; luetaan sitä mitä luullaan muidenkin  lukevan.

Tänä kesänä seuraavat tarttuivat kouraan (sen verran annoin periksi, että kävin vuorotellen kesähuvilan proosahyllylle, runohyllylle ja tietokirjahyllylle).

1. Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä (Tammi, 1995. Suom. Kai Nieminen). Vuoden 1994 nobelistin teos, jota hän itse pitää yhtenä tärkeimmistään. Tarina kertoo Shikokun saarelle karkotettujen aatelispoikien ja merirosvojen tyttärien perustamasta kylästä historian hämäristä nykyaikaan saakka. Mitä oudoin yhdistelmä; historiallista fantasiaa, joka lopussa taittuu henkilökohtaiseksi. Kirjailija itse paljastuu kylän kasvatiksi, ja hänen kehitysvammaisen poikansa tarina päättää kirjan hätkähdyttävällä tavalla.

2. Jussi Sutinen: Kuolleiden kaupunkien muistikirja (Savukeidas, 2009). Tähän sain myös tekijän omistuksen, viime syksyn kiertueella. Jotenkin hyvin savukeidasmainen esikoiskokoelma, josta kuvittelen löytäväni tiettyjä villehytösmaisuuksia ja mikkomyllylahtimaisuuksia: kaupunkien ruosteisia rautatieasemia ja muuta romanttista vyörytystä. ”Tyhjä maisema,vaiennut vainajien kaupunki / sudenkorennonkaunis”. Ja tämähän pelittää! Napsakka avaus. Lisää, bitte.

3. Christopher Hitchens: Rakkaus, köyhyys ja sota (Avain, 2007). Valikoima anglomaailmassa isosti tunnetun journalistin esseitä. Aiheet vaihtelevat kirjallisuudesta (Kipling, Huxley, Proust, Joyce, Borges), poleemisiin runttauksiin (David Irving, Michael Moore, Kennedyt, äiti Teresa, Dalai-lama) ja reportaaseihin kurdeista, Kuubasta ja Pakistanista. Entinen vasemmistolainen poleemikko katkaisi välinsä vanhoihin kavereihinsa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen ja kirjan loppuosa kuvaa välienselvittelyjä muun muassa Noam Chomskyn kanssa. Yhdysvaltoihin emigroituneen britin kirjoituksissa on minun makuuni aavistuksen verran liikaa tulokkaan innokasta Amerikka-romantisointia; ymmärrettävää toki, käännynnäiset ovat kiivaimpia uskovaisia. Mutta monessa löysin Hitchensistä itseni: päättäväinen sekularismi ja uskontojen kritiikki (tämän kirjan myötä muutin mielipiteeni Dalai-lamasta) ja liberaalin demokratian puolustaminen eri kollektivismeja vastaan, oli kyseessä sitten konservatiivinen nationalismi (nykysuomeksi maahanmuuttokritiikki), sosialismi tai fundamentalistinen uskonnollisuus – ja nämä muistuttavat toisiaan loppupeleissä hyvin paljon. Käännös tuntuu paikoin huolimattomalta ja englannin rakenteet kajastavat  läpi, aavistan kirjan olevan alkukielellä lennokkaampaa luettavaa.

Mies ryhtiin. Ajoin rehottavan kesäparran ja kävin suihkussa, vaihdoin shortsit farkkuihin, laitoin päälleni paidan jossa on nappeja – mitä oudoin tunne. Kiipesin autoon. Suunta kohti Sysmää ja sen Kirjakyläpäiviä.

Kirjallisuustapahtumia tulvehtii nykyään joka niemessä ja notkelmassa. Se on yksinomaan hyvä asia. Ei vähiten siksi, että verrattuna esimerkiksi Helsingin infernaalisiin kirjamessuihin, pienimuotoisemmilla kirjallisuustapahtumilla on toisinaan jotain tekemistä myös kirjallisuuden kanssa.

Sysmässä olin lauteilla konkarikirjailija Pekka Kejosen kanssa, joka on pukkaissut maailmaan ensimmäiset teoksensa ennen kuin minä olin edes syntynyt. Sysmän torilla ja vasta-avatussa kirjailijatalo Villa Sarkiassa puhuimme mukavia ja jonkun runonkin ehkä luimme.

Kejosen kanssa päivää ja iltaa istuessa minulle aukeni takavuosikymmenten kirjallisuusmaailma, jota ei enää ole olemassa. Hän muisteli kuinka kustantaja Tammi maksoi hänet pitkäksi aikaa kirjoittamaan jonkinlaiseen hotelliresidenssiin eli  tarjosi täyden ylöspidon. Hauskempi anekdootti oli se, että kustantajan ylläpidossa syntynyt romaani (Uskomattomat, 1966)  julkaistiinkin aivan toiselta kustantajalta, koska Kejos-Pekka onnistui suututtamaan talon toimitusjohtajan yrittäessään kiikuttaa nousuhumalassa käsikirjoituskasaa kustantamoon. Kun tuttuja kustannustoimittajia ei ollut paikalla, hän  päätyi pyytelemään rahaa viinaan talon toimitusjohtajalta, joka käski nuorukaisen ulos. Valtion kirjallisuuspalkintohan siitä sitten lopulta tuli; ja kustantamon vaihto. Noina vuosina kustantajilta kyllä usein saatiinkin ryyppyrahoja ja muuta kirjallista perustoimeentuloa. Sittemmin Kejonen on tunnetusti lopettanut juomisen tykkänään, mikä ei liene pienin syy siihen, että kirjaa pukkaa kovaa tahtia vaikka miehellä on kohta seitsemänkymmentä mittarissa.

Sysmän loppuilta kului Kirjakyläpäiviäkin synnyttämässä olleen kuvataiteilija Marjatta Tapiolan hoteissa Mataristossa; erinomaiset tarjoilut, muuten. Jouduin lähtemään ajamaan yön selkään paluumatkalle aikaisemmin kuin oli tarkoitus, mutta tähän mennessä Sysmän Kirjakyläpäivät on paras kesätapahtuma Kirjaamon rekordissa.

Täällä Kirjaamon Saksan kirjeenvaihtaja, Bad Homburg, lämpöä noin kolmekymmentä ja lasissa kohtuulaadukasta valkoviiniä. Erinäisten sattumuksellisuuksien myötä päädyin viettämään juhannusta Frankfurtin kyljessä nököttävään kylään nimeltään Bad Homburg vor der Höhe. Pikainen etukäteistutustuminen johdatti ajattelemaan, että kyseessä on eräänlainen Saksan Westend, Frankfurtin pankkiirien ja varakkaan eläkeläisväen suosima pikkukaupunki, joka on koko maan rikkainta seutua. Mielikuvaa vahvisti tieto, että äskettäin järjestetyn paikallisen kirjallisuustapahtuman ydintä oli Paul Coelhon teosten ääneenluku.

Mutta monenlaista kirjallista onkin ilmestynyt. Selvisi, että vanha kylpyläkaupunki onkin ollut keisarien ja sellaisten lisäksi retriitti myös kirjailijoille. Hölderlin asui täällä yhteensä neljä vuotta ja äskeisellä puistospazierauksella osui silmiin kyltti, jossa muisteltiin Dostojevskia, joka asui Homburgissa kahteen otteeseen 1860-luvulla. Hmm, jälleen kerran narautan itseni aukkoisesta lukeneisuudesta. Kirjakaupasta tarttui mukaan teos Hölderlin in Bad Homburg sekä hauska äänikirja Martin Heidegger liest Hölderlin, josta pätkiä täälläkin.

Tämä on ensimmäinen huvilablogaukseni kautta aikain. Täältä hyvinkin, luonnosta, kaukana spåran kolkkeesta. Aikaisempina kesinä olen myös blogannut, mutta silloin tein sen esimerkiksi paikallisesta kirjastosta. Halusin suojata olemistani internetiltä, edes muutamaksi viikoksi vuodessa. Maailmanverkosta irtautuminen ei tosiaankaan haittaa esimerkiksi kirjoittamiseen keskittymistä.

Jokin aika sitten luovutin ja hankin koneen kylkeen tökättävän nettitikun. Ratkaisu tuntuu kohtuu kompromissilta. Sähköpostin ja sellaiset saa hoidettua, mutta yhteys on senninverran hidas, että netissä pitempään lojumisesta ei tule mitään.

Ai niin, myöhäinen lisäys illansuussa. Kirjaamon arkisto-osasto tiedottaa, että kaksi tuoretta esseetä on nyt luettavissa myös verkossa: Parnasson kirjoitus kirjailijan välineistä ja niin & näin -lehden teksti sananvapaudesta. Lisäksi tuore Ekonomi-lehden kolumni, täällä.

Korkein oikeus piti ennallaan Susan Ruususen ja kustantaja Kari Ojalan tuomiot Pääministerin morsian -teoksesta. Lohdutonta. Jo pitkään on äimistelty miksi Suomi saa jatkuvasti langettavia tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa nimenomaan ilmaisunvapaustapauksissa. Toivottavasti myös Ruusunen ja Ojala jaksavat valittaa Strasbourgiin.

Sallittakoon ajatusleikki. Mikä olisi vaikutelmasi jos kuulisit, että Venäjän pääministeri Vladimir Putinin yksityiselämää käsitelleen kirjan kirjoittaja ja kustantaja päätyvät oikeuteen ja kirja poistetaan markkinoilta tuomioistuimen päätöksellä? Kuinka uskottava sananvapauden ja ihmisoikeuksien puolustaja Suomi on kansainvälisillä areenoilla tämän jälkeen? Jos minä olisin vaikkapa kiinalainen poliitikko, vastaisin kaikkeen kuulemaani kritiikkiin, että millä ihmeen perusteella te suomalaiset meitä neuvotte.

1. Palasin juuri Unkarista, PEN-tapaamisesta, jossa tuumittiin muun ohella Kiinassa asuvien uiguurien ongelmia. Kotimaiset ja länsimaiset sananvapauskiistat asettuvat mittasuhteisiinsa kun niitä vertaa esimerkiksi uiguurikirjailija Nurmuhemmet Yasinin tapaukseen. Hän sai kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen ”separatismista” julkaistuaan novellin Wild Pigeon (Yawa Kepter) Kashgar Literature Journalissa vuonna 2004. Hän istuu yhä vankilassa. Novelli on julkaistu myös PEN International Magazinessa, täällä. Kirjaamon kolumnistiosasto kertoo lisävaikutelmia Unkarista.

2. Kesä alkoi vaan ei loma. Tamperelaiset ovat polkaisseet käyntiin hätkähdyttävän komean festivaalin, Runokaupunki-tapahtuman joka kestää koko viikon 7.6-13.6.2010. Minäkin lauteilla, esim. keskiviikkona 9.6. klo 16 Akateemisessa kirjakaupassa ja perjantaina 11.6. klo 19.00-24.00 Runon Yössä Tampere-talon Cafe Soolossa. Sinne vaan.

Kävin Sebaldille, yhdessä lukupiirin äijien kanssa. Saturnuksen renkaat (Suom. Oili Suominen, Tammi 2010) on kirja, josta joku voisi luulla juuri minun pitävän. Näin ei käynyt. Syy voi olla lukijassa, jolle on muodostunut - myönnetään - aavistuksen verran kielteinen ennakkoasenne sellaisia kirjoja kohtaan jotka nostetaan arvostelun yläpuolelle. Tiedättehän, joskus vain käy niin, että yht’äkkiä kirjasta tai kirjailijasta ei saa poikkipuolista sanaa laittaa. Kyse ei ole vain kanonisoiduista klassikoista, vaan tätä tapahtuu tuoreemmillekin koti- ja ulkomaisille teoksille. Lohduton asenne kirjallisuuteen, sanoisin, kuten on palvova (tai runttaava) asenne mihin tahansa elämänilmiöön.

Saturnuksen renkaissa nimetön kävelijä vaeltaa Englannin itärannikolla. Retkeily on pelkkä puite, sen varjolla tarinoidaan ja heitellään anekdootteja. Aiheina muun muassa sillinkalastuksen nousu ja tuho, kirjailijat Algernon Swinburne ja Edward FitzGerald, rappeutuvan Kiinan leskikeisarinna Cixi, silkkiteollisuus, Joseph Conrad ja Belgian Kongon hirveydet. Teema on hiipuminen, rappeutuminen ja ”kaiken katoavuus”. Aihe on mitä kuluneinen, enkä voi sanoa että toteutuskaan olisi saanut minua liekkeihin. Kiinnostavaa olisi lukea vastatarinoita, esimerkiksi kertomusta ikivanhan aatelissuvun vesasta, joka ei olisikaan rappeutunut eksentrikko vaan punakka kauppamies joka siittää 18 lasta. Mutta ei, Saturnuksen renkaat tarjoaa sitä mitä kulttuuripessimismissä rypeviltä kirjallisuusihmisiltä odotetaan; siinä mielessä se on kuluttajansuojalain mukainen tuote.

Teoksella on toki hetkensä. Siellä ja täällä oleminen välähtää, kokemuksellisuus, kuten silloin kun vaeltaja saa eteensä kala-aterian surkeahkossa ravintolassa: ”Sama säikähtänyt naisihminen otti sitten myöhemmin vastaan tilaukseni isossa ruokasalissa, jossa olin sinä iltana ainoa ravintolavieras, ja toi minulle hetken päästä varmaan jo vuosia pakastimessa lojuneen kalan, jonka paneroituun, grillissä osaksi palaneeseen panssariin minä sitten iskin haarukkani niin että piikit vääntyivät. Oli todella hankala päästä käsiksi sisukseen, ja lopulta ilmeni, ettei kalankuvatuksessa muuta ollutkaan kuin kivikova kuori, ja koko operaation jälkeen minun lautaseni oli todella kauhea näky.” Näin. Oppineisuuden osoittamisen sijaan ihmisen kokemus, josta toki lukijalle avautuu asiayhteyden myötä muutakin. Teoksen lopussa vilahtaa vaeltajalle ilmeisesti tärkeä ihminen ”Clara”, tosin vain yhdessä lauseessa, sitten palataankin kunigatar Viktoriaan ja 1600-luvun lääkäri Thomas Browneen.

The New York Review of Booksissa André Aciman ei myöskään yhdy varauksettomaan Sebald-ylistykseen (vain ennenaikainen kuolema esti Sebaldin nobeloimisen), toki eri perustein kuin minä.

Vastalauseita, anyone?

Suomalaiset ja virolaiset runoilijat kohtaavat Kirjasto kympissä (Elielinaukio 2 G). Runoja lukevat Kätlin Kaldmaa, Jukka Koskelainen, Igor Kotjuh, Asko Künnap, Lauri Otonkoski, Jarkko Tontti ja Elo Viiding. Tilaisuuden tahdittaa Mikael Brygger. Lauantaina 22.5. klo 14-15.30

Yllätykset mahdollisia.Tervetuloa!

Runomatinean järjestää Suomen PEN yhteistyössä Viron PEN-yhdistyksen, Tuglas-seuran ja Kirjasto 10:n kanssa.

Lisätiedot:

Mikael Brygger
mikael.brygger(at)gmail.com
0440 338 075

Vuonna 1928 perustettu Suomen PEN on kansainvälisesti toimiva kirjailijoiden ja toimittajien sananvapausjärjestö.

Muutamakin pyyntö tästä on tullut. Okei, tässä siis 14.5.2010 Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tohtoripromootiossa Noora Nadun ensiesittämä runo.

LAIN LAITA

 
 
Minä kysyn sinulta, oi Runotar, miten on lain laita?

Miksi senaattiin on ylösrakennettu circus?

Miksi senaattorit pukeutuvat ilvehtijäin naamioihin

ja leikkivät gladiaattoreiden kanssa

                      sen sijaan että laatisivat lakeja?

Koska barbaarit ovat tulleet, sinä vastaat,

kauan sitten ovat barbaarit tulleet

he kisaavat kullalla silatuilla vaunuilla

he säätävät lait

                      eikä senaattoreita enää tarvita

                        lain miehiksi,

                                lain naisiksi

                      barbaarien hovissa on sija narrille ja kauppiaalle

                                barbaarit ovat aina oikeassa

                                totisesti he ovat oikeassa.

Entä filosofit, minä kysyn sinulta,

                      miksi filosofitkin ovat hiljaa

                      ja kirjoittavat siitä mitä toiset filosofit ovat kirjoittaneet

                      siitä mitä toiset filosofit ovat kirjoittaneet

                      siitä mitä toiset filosofit ovat kirjoittaneet?

                      Miksi akatemia on peittynyt tuhkaan?

Filosofin verhot riippuvat lattiaan saakka, sinä vastaat,

                      ovi on paksua lautaa, saranat veren ruosteessa

                      näppäimistöstä puuttuu kirjaimia,

                                            heistä ei ole barbaareille vastusta,

                                            totisesti heistä ei ole vastusta.

 
*****

 
Minä kysyn uudestaan, oi Runotar, miten on lain laita,

                      miten keinuu oikeuden käynti?

Onko yhä käskynä vanhojen viisaus, jonka mukaan

hyvä tuomari on parempi kuin hyvä laki,

onko se notaarille käskynä,

kun hän ensi kerran istuu korkean pöydän taakse

pilvi paidan alla, sukat märkinä,

          silmä kellossa, korvat kohti kuuta?

                      Vai onko käskynä, kuten myös neuvoo vanhojen viisaus,

että tuomarin pitää tarkasti tuntea laki,

sillä laki pitää hänellä olla ohjeena?

Miten näistä kahdesta valitaan, minä kysyn sinulta,

                      kun notaari käskee väen salista ulos

                                            selaa kirjaa, märkäsukka, pilvipaita,

selaa ja kelaa

mutta hiljaisuus on paksu matto,

kello seinällä ajatusta nopeampi,

kuu katsoo ikkunan takaa, odottaa.

Ei laki vedä kahteen suuntaan, sinä vastaat,

                      vaan kolmeen, neljään

ja tuhannesta

                                            tähtiin

kunnes kellosta tulee kuu

                      ja ikkunalaudalle laskeutuu keltainen naakka,

jonka laulu kuuluu lasista läpi,

          asian nimi,                       lain laita

että onko varkaus,

vasta nyt tietää märkäsukka, pilvipaita

että onko tahallinen vaiko tapaturmainen haavoitus.

Sitä nimeä ei ennen ollut

ei tekemisellä, tekemättä jättämisellä

                                            ei ennen lain laitaa

                                            ole sen syntyä.