Valtakunnallisen kolumnistiyhdistyksen blogaajajaostosta tuli tiukkasävyinen kirje. Kaikkien pitäisi nyt vähintään pari viikkoa kirjoittaa vain Jokelan koulusurmista.
En suostu. Tuhruiset iltapäivälehdet maksimoikoot myyntiään ihan keskenään väkivaltalööpeillä.
Norman Mailerin kuolemastakin voisi kirjoittaa, mutta se olisi epärehellistä koska en ole hänen kirjojaan lukenut. Nyt ehkä luen. Tai sitten en.
Olen huomannut olevani moneen muuhun verrattuna tolkuttoman hidas lukija. Hyllyistäni tuijottaa syyttävästi tuhat ja sata hienoa tai huonoa kirjaa joihin pitäisi käydä käsiksi. Osittain tämä johtuu siitä, että en osaa vain selailla mitään kirjaa, lukea vähän sieltä ja täältä. En edes runokirjoja, jotka varsinkin luen kannesta kanteen ja aina kahteen kertaan.
En tiedä miten muilla, mutta minä en koskaan pääse sisään helpoimpaankaan runoon yhdellä lukemisella. Olenkohan tässä ainoa?
Minä harvoin uskallan luulla päässeeni runoon sisään. Luen ja joskus vaikutun mutta ajatus siitä, että nyt tämä pitäisi ymmärtääkin, aiheuttaa lähinnä ahdistusta. Ehkä tämä on syynä siihen, miksi olen alkanut viehättyä klassisemmasta runoudesta. Sen estetiikka on niin paljon yksinkertaisempaa (tai niin ainakin kuvittelen), runomittoineen ja silosäkeineen.
Noinkin, mutta tarkoitin yleisemmin alustavankaan otteen saamista runotekstistä. Ensilukemalta en useimpien kanssa, hienoiksi paljastuvienkaan, pääse juuri mihinkään.
no just… minuakin katsovat hyllyistäni kymm.. sadat lukemattomat, joista puheenjohtajakin jo hermostuu, kun aina vaan lisää pitää hankkia.