Jarkko Tontti: Jacasser. Runoja. Otava 2009.
ISBN 978-951-1-23826-3
77 sivua. Ilmestymisajankohta 8 /2009.
Osta verkosta täältä, täältä tai vaikka täältä.
”Pidän Tontin uusinta hänen toistaiseksi parhaimpana teoksenaan.” Kirjallisuudentutkija Outi Oja. Nuori Voima 1/2010.
”Jarkko Tontin toinen runokokoelma Jacasser on niin trendikäs kuin runokokoelman nyt on mahdollista olla!” Venla Rossi. Runouslehti Tuli & Savu 4/2009.
Runo englanniksi teoksesta Jacasser. Books from Finland 23.2.2010. Käännös Herbert Lomas.
Maija Kauhasen kirja-arvio. Helsingin Sanomat 11.12.2009.
Unelma siitä ettei olisikaan mies - Jarkko Tontti lörpöttelee laveasti vahvemman sukupuolen heikkouksista.
Tässäpä korskea projekti. Toisessa runokokoelmassaan Jacasser Jarkko Tontti maalaa länsimaisen miehen mielenmaisemaa historian saatossa Rooman valtakunnasta tähän päivään ja eri ikävaiheissa syntymästä kuolemaan. Lopputulos ei ole hullumpi.
Myös miehenä olemisen tapojen koko skaala on käytössä. Todetaan, että ”miesten välinen ystävyys ei ole vaikeaa, ei, / se on mahdotonta, kuin autojen välinen veljeys”, ja vain pari riviä myöhemmin kysytään, ”voisiko sankarten välillä olla muuta kuin kilpaa, / voisiko olla rakkautta”.
Perusmallina on rooliruno yksikön kolmannessa persoonassa. Jo Tontin esikoinen, Jäntin palkinnon saanut runokokoelma Vuosikirja (2006) esitteli itseironisesti nimetyn poeettisen jokapaikanhöylän, Jacasser D’hontin. Jacasser tarkoittaa ranskaksi lörpöttelyä, selitetään uudessa kokoelmassa. Myös englannin sana jackass eli pölkkypää on syytä muistaa ironisen nimen taustalla.
Jacasserin eri elämänvaiheet jakavat teoksen osiin. Tästä huolimatta miekkosen roolit vaihtuvat niin tiuhaan, että lukijalla on täysi työ pysytellä mukana hurjalla matkalla. Kuin Virginia Woolfin Orlando, Jacasser läpäisee vuosisadat missä milloinkin: keisarin opettajana Roomassa, piispana 1600-luvun Tartossa, tulkkina Hämeen linnaa rakennettaessa.
Toisin kuin Orlandon Jacasserin sukupuolesta ei ole epäilystäkään. Tämä on tarina tuntevasta, tarkkailevasta miehestä. Satunnaista machoilua siivittää reilu annos ironiaa. Uho on tasoa ”viimeinen suodatinpaperi repeää kun kahvittaa julmimmin”.
Välillä miehen rooli käy ahtaaksi, ja silloin ei naurata. Woolfista puheen ollen, myös Jacasser kaipaa omaa huonetta. Tarvitaan ”avaruus jossa tappamisen tunteet jalostetaan, unelma siitä ettei olisikaan mies.”
Poika, isä, rakastaja: eri rooleista syntyy joukko intiimejä oivalluksia. Poika-Jacasser tuumii isästään, että ”se joka lastaan rakastaa pistää sen sisään siemenen, nystyrän joka hiertää kuin pieni kivi vaeltajan jalkineessa”. Vanha Jacasser katuu nuoruuden pelkuruuttaan: ”Nyt sen kaiken ehtisi, -si ja -si.” Kieli välittää kokemukset osuvasti.
Kokoelman päättää laaja, lapsuuden tunnelmissa haikeasti ajelehtiva runo ”Silloin minä jäin yksin”. Minämuotoisena se tuo kuvaan uudenlaista henkilökohtaisuutta. On kuin yllättäen löytäisi itsensä Eeva-Liisa Mannerin Lapsuuden hämärästä -runoelman huoneista. ”Näin itseni ensimmäisen luokan kuvassa / hymyilevänä vielä / hymyilevänä / niin kuin kuusivuotias hymyilee / / tyhmä”.
Viimeistä runoa lukiessa tuntuu, että johan se lörpöttely riittikin. Roolirunojen lukeminen käy pidemmän päälle uuvuttavaksi, kun alati muuttuvan hahmon ympärille ei pääse rakentumaan varsinaista tarinaa. Itseironia väljähtää helposti kiusalliseksi anteeksipyytelyksi. Siihen Tontilla ei suvereenina kielenkäyttäjänä ole mitään syytä.
Jacasser on tehnyt miehen työn, ja nyt sekä hän että lukija ovat ansainneet levon. Viimeinen runo antaa aavistuksen intiimimmästä ja lyyrisemmästä Tontista. Toivottavasti runoilija jatkaa rohkeasti tähän suuntaan.
Hannu Waaralan kirja-arvio Savon sanomat 26.8.2009 ja Keskisuomalainen 27.8.2009.
Jarkko Tontti - Jacasser. Otava 2009, 71 s.
Esikoisteoksessaan Vuosikirja (Otava 2006) Jarkko Tontti esitteli erilaisiin historiallisiin tilanteisiin ajautuneen ironisen fiktio-olentonsa, elämää ja maailmoita suruttoman ironisesti kommentoivan Jacasser-hahmonsa, hassun ”lörpöttetelijän” (ransk.).
J:n kohtalona on syöksyä eri aikakausien konflikteihin subjektiivisella tasolla, ottaa vastaan kielipelien ja merkitysten kylpy ja hämmennys, muotoilla sitä mieleisekseen. J. lukee maailmaa kuin tekstiä. Hän on siihen oppinut, opetettu.
Toisessa runokokoelmassaan Jacasser on nostettu kirjan nimihenkilöksi. Arvovaltaisella J:llä on lapsuus, nuoruus, miehuus. Mutta hänen toimialansa ovat historialliset tarinat, valtiolliset ja yksityiset, historian lastut lainehilla, sattumat muualla kuin kastikkeessa.
Presidentti Kekkosen 1970-luku näyttäytyy Jacasserille hänen kolmessa lapsuuden muistossaan. Silloinen Suomi oli kuin ”pyöreä avaruusasema”, seesteinen, turvallinen ja lämmin vatsa, kuin omista kilteistä hirviöistään hyvää huoltapitävä kohtu. Elettiin valmiissa maailmassa ja edistyksen sylissä.
Jacasser on runoilijalle eräänlainen metodinen esitystapa rinnastaa ja suhteuttaa eri aikatasoja ja asioiden tiloja, historioita, yksityistä ja yleistä kokemusta - ei kenenkään maata.
Tontti venyttää runoissaan ajan ja tilan käsitteitä, tekee tilasta aikaa, ja päin vastoin. Runojen kerronnallinen epälooginen jatkumo kumoaa metaforan yksinvallan ja runokuvan pysähtyneisyydeen - ”staattisen puutarhan” idean (Paavo Haavikko).
Jacasser on hyvin monitasoinen kirja, ylenmääräisessä ironisessa kuivakkuudessaan paikoin näännyttävä. Mutta tässä piileekin tarkoitus, ehkä jotakin salakavalan lahjakasta.
Laura Honkasalon kirja-arvio. Iltalehti Ilona 2.9.2009.
Pojasta mieheksi
Jacasser (Otava) on helsinkiläisen Jarkko Tontin toinen runokokoelma. Ymmärrettävät, hauskat runot luotaavat kekseliäästi miehen kehityskaarta pikkupojasta vanhuuteen. Välillä kerronta laajenee historialliseksi fantasiaksi. Kokoelmassa seikkailee sama hahmo, mies nimeltä Jacasser, ja se muistuttaakin hieman romaania runomuodossa.
Tommi Aition kirja-arvio. Kauppalehti Optio 29.10.2009.
Vuosisadan mies on lörpöttelijä
Jarkko Tontti: Jacasser. 77 sivua, hinta 22,30 euroa. Otava 2009.
Jarkko Tontti ei ole vielä neljääkymmentäkään, mutta hänen runollinen alter egonsa on vuosisatamme mies ja enemmänkin.
Jacasserin takautumajaksot vievät syvälle historian kerroksiin, mutta reaaliaikainen tasokin vihjaa tämän Jacasser D’hontin, Helsingforsin kylästä tulevan miehen omaavan elämänkokemusta helposti sadan vuoden verran. Hän saattaa olla romantikko mutta vähintäänkin hän on väärään aikaan syntynyt reliikki, joka haaveilee elämästä jurtassa, koska ”jokainen talo vankila, kivitalo kuoleman peitenimi.”
Tontin runoista piirtyy esille länsimaisen miehen elämän paradoksi. Pää ja muut elimet eivät kestä liikaa rakkautta, häpeä estää perehtymästä lyriikkaan muuta kuin salaa kesken palaverin.
Miehen elämän keskeinen vaikuttaja on isä, joka on alati poissa ja poikansa kannalta siksi niin määräävä figuuri. Isän jälki on sohvaan tarttunut piipunhaju, joka ei tuulettamalla lähde niin kuin eivät muutkaan isän piirteet pojasta.
Poissa olevan isän valtapiirissä pojasta kasvaa jacasser. Tulkinnasta riippuen otus on urospuolinen aasi, pölkkypää tai pahainen lörpöttelijä.
Veikkaan, että vähän jokaista.
Jani Saxellin kirja-arvio. Kiiltomato 9.11.2009.
Taiteilijan omakuva kahdelta vuosituhannelta
Jarkko Tontti: Jacasser, Otava 2009
Kun kirja-arviolle antaa mahdottoman kuuloisen nimen, selitys on parasta löytyä.
Jarkko Tontin (s. 1971) toinen runokokoelma Jacasser peilaa aidonoloisesti politiikkaan, tiedemaailmaan, kulttuurielämään ja muihin juonitteluihin osallistuneen varhaiskeski-ikäisen miehen elämää. On isänperintöä, sydämen oppivuosia ja myöhemmin piikikkään hellää suhdetta omaan tyttäreen.
Tähän mennessä kuulostaa lupaavalta mutta ei välttämättä ainutkertaiselta. Pakkaa on kuitenkin sekoittamassa jokeri, Jacasser. Tontin esikoisesta Vuosikirja (Otava 2006) tuttu itseironinen alter ego on nyt loikannut omaan kirjaansa. Maailmanhistoriassa ja kulttuurikerrostumissa surffailu antaa potkua nuorälymystön sinänsä sympaattisille tavallisille tarinoille.
”Kaunokirjallinen etäännytys” on lievä ilmaisu. Ajan ja paikan rajoja kunnioittamaton Jacasser esiintyy kokoelman mittaan muun muassa keisari Domitianuksen kreikkalaisena opettajana, harmaapäisenä piispana 1600-luvun Tartossa, Hämeen linnan rakennuttajien tulkkina 1700-luvun maakansan keskellä ja amerikkalaisen kenraali Douglas MacArthurin adjutanttina Tyynenmeren sodan loppumetreillä.
Jokaisella kirjallisuustieteen peruskurssilla pystytetään uusi Berliinin muuri Elämän ja Teosten välille – ja marssitetaan Roland Barthes sen vartijaksi. Mutta kustantajakin käyttää kokoelmasta mainesanoja ”alter ego”. Jonkinlaisia yhtymäkohtia Vihreän eduskuntaryhmän entisen lainsäädäntösihteeri Tontin ja diktaattorien ja sotapäälliköiden neuvonantaja Jacasserin välille voinee siis vetää. Mieleen tulee Timo Harakan Viemärirotta (Otava 1998), paikoin hysteerisen hauska selonteko vihreän politiikan ja lehtimaailman kulisseista.
Oppinutta räyhähenkisyyttä
Mikä mies tämä Jacasser sitten on? Katsotaanpa selitysosiosta. Ranskaksi jacasser tarkoittaa lörpöttelyä ja puheen pälpätystä, myös harakan räkätystä. Englannin jacass on urosaasi tai pölkkypää.
Siinäpä tuli runousoppia, henkilökuvaa ja vähän kokoelman teemojakin. Vinkeä merkitysleikki runojen ja niiden kommentaarien välillä muistuttaa paikoin jopa Jaana Kaparin Edgar Allan Poe –suomennosta Kootut kertomukset (Teos 2006) - samoin Tontin roolirunojen oppinut räyhähenkisyys ja lukuisat tyylimukaelmat.
Esimerkiksi 1930-luvun Helsinkiin sijoittuvissa runoissa Tontti komppaa V. A. Koskenniemen kuvausta ”neekerikylien lainana” valkoisten maanosaan leviävästä jazzintahdista ja Suomen Kuvalehden edistysoptimismia.
”Sillä jokainen vuosikymmen tuo mukanaan uusia/ kansallisvaltioita, tieteenaloja, uskontoja, / urheilulajeja, koottuja teoksia ja maailmanennätyksiä, / yhä vain uusia taidepalkintoja, nimikkodivisioonia, / vuoristoja, ikiomia taivaankappaleita, / ikuisia rauhansopimuksia”, Tontti hehkuttaa vuoden 1938 holtittoman nuorison tuntoja.
Ja kuinkas sitten kävikään? Erasmusrotterdamilainen inhimillisen tyhmyyden ylistäjä ja valistusajattelijoiden perillinen Tontti ottaa maalitaulukseen edistysuskon. Maailmanhistoria kulkee pikemminkin kriisistä kriisiin ja mahalaskuun kuin huipulta huipulle.
Erityisesti sodat, uskonpuhdistukset ja miehiset rakennusprojektit Eiffelin tornista Hämeen linnaan ovat ironian kohteena. Osansa saavat myös rauhantekijät. Riemastuttavan vauhkossa runossa ”Jacasser ylistää Kekkosta I-III” lomittuvat ulkopoliittinen YYA-linja, luokkataisteluhenkinen neuvostoretro, scifi-kitch ja Star Wars –elokuvat.
”Pyöreä ja Ydinaseeton Rauhantähti”, Tasavallan keskusplaneetan kiertolainen, lähtee ”(…) ikuiselle vaellukselle läpi Galaktisen tasavallan jonka juuret juontuvat kaukaa antiikista, orjien uupumattomuudesta, valkoisesta kuin imperiumin iskujoukkojen muoviset haarniskat. Se käy planeetalla kerrallaan, syrjäisimmässäkin Kainuun kolkassa, hökkelimaailmoissa joissa tavat ovat barbaariset kuten kaikkialla ennen valistuksen aatteiden tuloa, maaorjuus ja jumalat voimissaan, susiviha ainoa lohtu.”
Tällaisen varustelun edessä kalpenee varmaan jo Kekkosen hovihistorioitsija Juhani Suomikin. Darth Vaderin hengityslaite sihahtelee, Kuolontähti vaihtaa pettyneenä galaksia.
Eino Leino tapasi luonnehtia itseään traagiseksi optimistiksi. Onkohan Tontti sitten ilakoiva pessimisti? Jo Vuosikirjan ekologisesti kantaaottavat sikermät ”Unet merestä” ja ”Maat ja lehdet” antavat ymmärtää, ettei Maapallo kauan kestä itsemme ja lajitoveriemme mekastusta.
Grimberg ja Game Show -juontajat
Tekee hyvää lukea nuorta nykykirjallisuutta, joka koettelee lukijan yleissivistystä syvyys- tai pituussuunnassa, ei ainoastaan tosi-TV–maailman ja tekstiviestiministerien tuntemusta. Grimbergin Kansojen historia menee game show –juontajien ohi.
Silti Tontille on ominaista myös 1960-luvusta ja Ilpo Tiihosesta alkanut ”korkean” ja ”matalan” ei-rauhanomainen, räiskyvä rinnakkaiselo. Jacasserissa assosioidaan antiikista ja Ludwig Wittgensteinista kännykän soittoääniin.
Jacasserista tulee mieleen myös Jarkko Laineen myöhäistuotannon suvereeni säevyörytys. Laineen melankolis-romanttisessa, mutta silti läpeensä sarkasmissa ja ironiassa marinoidussa runominässä on jotain samaa kuin Jacasserin hahmossa.
Uudelle vuosituhannelle tultaessa ikuinen muodonmuuttuja Jacasser on luopunut vallasta kuin syntyperäänsä epäilevä prinssi. ”Hän sai kaiken minkä halusi ja enemmän; pienemmän kodin, aution autotallin, syöksyviä vuosituottoja.” Epäilemättä akkuraatti kuvaus vapaaksi kirjailijaksi heittäytymisestä.
Keski-iässä tehdään välitilinpäätöstä elämässä, puidaan menneitä rakkauksia ja jäämistä yksin, ihmisten väliin. Toistuvasti palataan miesten välisen ystävyyden mahdottomuuteen ja repivään kolmiodraamaan. Siinä on hieman samoja kaikuja, kuin Tontin romaanissa Luokkakokous (Otava 2007).
Voi olla, että kotimaisen kirjallisuuden oppiaine tulee taannehtivasti vaatimaan takaisin maisterinpapereitani. Sieltä peruskurssilta ei ole näemmä mitään opittu. Mutta Jacasserin työhuone muistuttaa erehdyttävästi erästä poikkitaiteellista yhteisöä entisen tehdasrakennuksen tiloissa Helsingin Vallilassa.
”Huoneen ja tylyn avulla esi-isiltä peritystä väkivallasta sikiää ihmiskunnan kohokohtia, oopperoita, mustavalkoista taidesarjakuvaa, sirkustakin.” Toisessa runossa mainitaan kyseisen yhteisön jäsenten pistäytymispaikka Sture Jazz Bar.
Floretin kanssa Puukkobulevardilla
Tontti ei tee – vaikkapa toisen Vallila-runoilija Arto Mellerin tapaan - omaelämäkertaa, jossa avaimet ovat selkeästi tarjolla (tai ainakin sorkkaraudat). Jacasserin valtakunta on ”tiedostamattoman pimeillä perukoilla”. Hänen ”tosiminänsä” eksyy hyllyjen sokkeloon, ”naamioiden takaa/ kurkistaa kirja.”
Silti kokoelman rehellisyys on hatunnoston arvoista, kaiken kulmikkaan koheltamisen ja villin fabuloinnin keskellä. On meneillään verinen paini, ”(…) maailma vastaan Jacasser, eikä kumpikaan anna periksi.”
Osa mieskirjailijoistamme on söpöytetty syvällisyyksiä kiireestä, jaksamisesta ja perusarvojen merkityksestä laukoviksi perhelehtihumanisteiksi. Nuoret runokiivailijat taas katsovat jokaisen hakukonetuloksen olevan jo itsessään taideteos, ainutkertainen kuva ajastamme. Jos suuri yleisö ei tajua, sen pahempi yleisölle. Jos yhteys ympäröivään yhteiskuntaan ja todellisuuteen pätkii, sen pahempi todellisuudelle.
Tontti kulkee tässäkin suhteessa, missä kulkee. Hän uskaltaa ”olla päissään kuin hillitön itsevaltias”, kirjoittaa ammatillisista kaunoista, piilevistä aggressioista, seksuaalisesta kokemuksen nälästä ja rakkaudesta, joka jää kalvamaan ihmistä ontoksi.
Vaikka primordiaalisista tunnoista on kyse, Puukkobulevardilla vain poiketaan. Useimmiten sanan säilä liikkuu kuin herrasmiesfloretistilla. Arvaamattomuus ja äkilliset tyylinvaihdokset viehättivät Tontin kahdessa edellisessä teoksessa. Nyt ironiaa ja fabulointia pukkaa ehkä hivenen liikaa.
Esikoiskokoelman runsasta tyylikirjoa jää kaipaamaan, erityisesti runoja, jossa maltetaan välillä olla tosissaan ja jalat maassa. Alussa mainitsemani sikermät ”Unet merestä” ja ”Maat ja lehdet” paljastivat ”monoteistien taivaat ja helvetit” kiertävästä, kolumneissaan korostetun ateistisesta kirjailijasta panteistisen, jopa shamanistisen puolen.
Joni Pyysalon kirja-arvio. Suomen Kuvalehti 5/2010.
Jarkko Tontin ilmaisu on tiivistynyt toisessa runokokoelmassa. Roolihenkilö Jacasser pohtii, historiaa, politiikkaa, lapsuutta, isyyttä, rakkautta, ystävyyttä ja yksinäisyyttä sekä kirjojen ja kirjoittamisen merkitystä. Eeva-Liisa Mannerin ja Paavo Haavikon vaikutus näkyy ja tehdään selväksi: ”Hänen on näyteltävä kevät, sen vedet ja / tyven”.