Taannoisesta blogauksesta on tullut palautetta, jonka mukaan olen elämästä vieraantunut kaupunkiolmi enkä tajua maaseudusta mitään, ylimielinen ja ties mitä.
No ei nyt sentään, toivottavasti. Kuten jokainen kunnon cityvihreä, minäkin säntään säännöllisesti maaseudulle toteuttamaan luontosuhdettani, minun tapauksessani huviloimaan vapaa-ajan asunnolle Kangasalle (ja tietysti kirjoittamaan).
Mutta päätin kuitenkin ottaa kommenteista opikseni ja tuumia maaseutumaisuutta lisää. Eikun lukemaan. Etsiydyin maaseutukirjallisuuden lähteille, aikansa bestselleriin: Vergiliuksen Paimenlauluihin. Maaseudun kirjallinen ylistäminen juontuu paljolti tästä kirjasta.
Noin yleensä ikivanhaa runoutta lukee lähinnä velvollisuudentunnosta, kartuttaakseen kulttuurista pääomaansa, sivistyäkseen. Yllätyksekseni setä Vergiliuksen Paimenlauluja olikin ihan oikeasti minua miellyttävää runostelua. Toki siinä vilisee liikaa erisnimiä, joita pitää vaivalloisesti selvittää selitysosiosta, mutta aina välillä välähtää esiin ihan napakkaa runoa:
Saarni on metsissä kaunein, pinja puutarhassa, // poppeli virtojen partaalla, kuusi korkeilla vuorilla. // Mutta jos sinä, kaunis Lykidas, kävisit luonani useammin, häviäisi sinulle niin metsien saarni kuin pinja puutarhankin.
Jälkisanoissa suomentajat Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen toteavat antiikin paimenrunoudesta kaikkein tärkeimmän puolen: “Vaikka näitä mutkattomia lauluja oli laulettu maaseudulla sukupolvesta toiseen, kirjallisuutta niistä tuli vasta suurkaupungissa.”
Rohkenen mölistä kun nyt kerta viimeksikin olin mölisemässä: “antiikin paimenrunojen kaikkein tärkein puoli”: kysyttäköön, onko runouden kirjallisuudeksi tuleminen oire myönteisessä vai kielteisessä mielessä; maapallon asiathan kun ovat mitä loistavimmalla tolalla vaikka meillä on runsaasti iloisia suurkaupunkeja kirjallisuuksineen päivineen.
Hmm. Pointsihan oli ‘mutkattomien laulujen’ tuleminen kirjallisuudeksi…
Luonnosta tuntuvat nykyrunoilijatkin ammentavan. Ja linnuista: luvussa juuri kaksi runokokoelmaa, joissa lintuja vilisee molemmissa – Sinikka Vuolan Orkesteri jota emme kuule ja Jouni Tossavaisen Kerro.
Niitä lukiessani pohdiskelin juuri tuota samaa näkökulmaa, johon viittaat siteeraamalla tuota Paimenlaulujen jälkisanoja. – Ei linnussa ole mitään runollista silloin, kun istuskelee mökillä ja kuuntelee sen laulua viereisestä puskasta. Runo tulee vasta myöhemmin, paperilla, kaupungissa …
Näin. Kirjoittaminen on poissaolevan tekemistä läsnäolevaksi…