Kirjaamo

Maailma on kirjoja täynnä, miten valita ne muutamat, jotka ehtii elämässään lukea? Minulla on tätä nykyä kaksi valintaperustetta. Luen kavereiden ja tuttujen kirjoittamat kirjat, sellaiset teokset joihin saan kirjoittajan omistuskirjoituksen. Sen lisäksi joskus laitan silmät kiinni ja käyn käsi ojossa kirjahyllylle. Tällä keinolla kohkatuimmat teokset jäävät lukematta (en ole lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta, enkä aio lukeakaan), mutta luulenpa, että tämä on juuri sitä, mitä kirjallisuuden maailma kaipaa. Valtava määrä hienoja kirjoja jää unholaan ihmisluonnon sopulimaisuuden takia; luetaan sitä mitä luullaan muidenkin  lukevan.

Tänä kesänä seuraavat tarttuivat kouraan (sen verran annoin periksi, että kävin vuorotellen kesähuvilan proosahyllylle, runohyllylle ja tietokirjahyllylle).

1. Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä (Tammi, 1995. Suom. Kai Nieminen). Vuoden 1994 nobelistin teos, jota hän itse pitää yhtenä tärkeimmistään. Tarina kertoo Shikokun saarelle karkotettujen aatelispoikien ja merirosvojen tyttärien perustamasta kylästä historian hämäristä nykyaikaan saakka. Mitä oudoin yhdistelmä; historiallista fantasiaa, joka lopussa taittuu henkilökohtaiseksi. Kirjailija itse paljastuu kylän kasvatiksi, ja hänen kehitysvammaisen poikansa tarina päättää kirjan hätkähdyttävällä tavalla.

2. Jussi Sutinen: Kuolleiden kaupunkien muistikirja (Savukeidas, 2009). Tähän sain myös tekijän omistuksen, viime syksyn kiertueella. Jotenkin hyvin savukeidasmainen esikoiskokoelma, josta kuvittelen löytäväni tiettyjä villehytösmaisuuksia ja mikkomyllylahtimaisuuksia: kaupunkien ruosteisia rautatieasemia ja muuta romanttista vyörytystä. ”Tyhjä maisema,vaiennut vainajien kaupunki / sudenkorennonkaunis”. Ja tämähän pelittää! Napsakka avaus. Lisää, bitte.

3. Christopher Hitchens: Rakkaus, köyhyys ja sota (Avain, 2007). Valikoima anglomaailmassa isosti tunnetun journalistin esseitä. Aiheet vaihtelevat kirjallisuudesta (Kipling, Huxley, Proust, Joyce, Borges), poleemisiin runttauksiin (David Irving, Michael Moore, Kennedyt, äiti Teresa, Dalai-lama) ja reportaaseihin kurdeista, Kuubasta ja Pakistanista. Entinen vasemmistolainen poleemikko katkaisi välinsä vanhoihin kavereihinsa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen ja kirjan loppuosa kuvaa välienselvittelyjä muun muassa Noam Chomskyn kanssa. Yhdysvaltoihin emigroituneen britin kirjoituksissa on minun makuuni aavistuksen verran liikaa tulokkaan innokasta Amerikka-romantisointia; ymmärrettävää toki, käännynnäiset ovat kiivaimpia uskovaisia. Mutta monessa löysin Hitchensistä itseni: päättäväinen sekularismi ja uskontojen kritiikki (tämän kirjan myötä muutin mielipiteeni Dalai-lamasta) ja liberaalin demokratian puolustaminen eri kollektivismeja vastaan, oli kyseessä sitten konservatiivinen nationalismi (nykysuomeksi maahanmuuttokritiikki), sosialismi tai fundamentalistinen uskonnollisuus – ja nämä muistuttavat toisiaan loppupeleissä hyvin paljon. Käännös tuntuu paikoin huolimattomalta ja englannin rakenteet kajastavat  läpi, aavistan kirjan olevan alkukielellä lennokkaampaa luettavaa.