Lupauduin kirjoittamaan erääseen lehteen jonninmoisen katsauksen kirjasyksyyn 2008. Pitkään harasin vastaan. Yhdistävien teemojen etsiminen rajatunkin kirjakasan joukosta on päkistettyä puuhaa. Ei vähiten siksi, että kirjastelijat ovat yksin viihtyviä tyyppejä, jotka eivät aina aikaansa seuraa. Aiheet muhivat vuosia ja on sattumankauppaa mitä minäkin syksynä pullahtaa. Yleiskatsaukset ovat harhaa myös siksi, ettei kukaan ehdi kaikkia syksyn kirjoja lukea, ei edes Finlandia-esiraati, vaan nekin valinnat tehdään milloin mitäkin noppaa heittämällä. Minä sen sijaan suuntasin tähtäimeni heti alkuun vain muutamaan teokseen.
Marjo Niemen kirjasta Miten niin valo tykkäsin isosti, samoin Maritta Lintusen novellikokoelmasta Tapaus Sidoroff. Runotantereilla näyttäisi olevan vaisumpaa. Osin siksi, että kustantajat ovat siirtäneet runokirjoja kevääseen, jotteivat ihan jäisi proosaelefanttien jalkoihin.
Hämmentävä huomio: Kustantajista Tammi ei ole lähettänyt pyynnöstäni huolimatta kirjoja juttua varten. No ei sitten kirjoiteta Tammen kirjoista. Pöh.
Palkintoraadeissa ei arvioida kirjoja vaan nostetaan kavereita ja suosikkeja. Ei tarvitse kovinkaan paljon tietää kirjaihmisistä kun jo arvaa kenet ne valitsee. Runeberg-kisassa kiintiöruotsinkieliset jyrää vaikka se on kuihtuva kulttuuri Suomessa.
Ja katkeruus on kova. Ken siltä säästyy, voi nimittää itseään onnelliseksi.