Kirjallisista juhlista ja muistamisesta

On nostattavaa saada uusi kirja ensimmäistä kertaa käsiinsä. Vuosien kuluessa kokemus kylläkin laimenee. Jotain luulen muistavani siitä mielettömästä onnen tunteesta, joka humahti lävitseni vuonna 2006, kun ensimmäisen kerran koskettelin painotuoretta esikoisrunokokoelmaani. Samanlainen huumaava noste tuntui vielä seuraavana vuonna, kun julkaisin ensimmäisen romaanini.

Nyttemmin asiaan osaa suhtautua rauhallisemmin ja ammattimaisemmin.

Samoin kirjallisissa juhlissa ei enää tule riekuttua aamuyöhön. Jos oikein muistan, kymmenen vuotta sitten tapasin kotiutua Otavan elokuisista pihajuhlista niin myöhään, että se oli jo aikaisin. Kirjailijan työhön välttämättä liittyvän yksinäisyyden vuoksi juhlissa on silti mukavaa käydä, vaikka nykyään irtaudunkin aikaisin.

Tänä syksynä suuren Otavan juhlien jälkeen oli vuorossa pienen Kosmoksen juhlat, piknik nurmikolla Tokoinrannassa.

Asioiden yhteydet selviävät usein vasta jälkikäteen, toisinaan hyvin pitkän ajan kuluttua. Peräkkäisten kustantamojuhlien jälkeen huomaan nyt yhteyksiä uuden romaanin ja Kosmokselta kaksi vuotta sitten julkaisemani esseekokoelman Viisastuminen sallittu välillä. Esseekokoelman yksi keskeinen kirjoitus käsitteli muistamista ja unohtamista ja niiden yhteyttä ihmisenä olemiseen, ihmisen persoonan tai identiteetin rakentumiseen. Vasta nyt oikeastaan ymmärrän, että täsmälleen samaa pohdin Perintö-romaanissa, jossa riitaiset sisarukset äidin kuoleman jälkeen alkavat muistella menneitä. Perheenjäsenten muistot voivat olla kummallisella tavalla erilaisia samoista asioista. Muistaminen on aina samalla jonkin asian unohtamista. Menneisyyden sirpaleista kootaan nykyhetken näkökulmasta eheältä tai ainakin uskottavalta tuntuva kertomus, johon alamme lopulta itsekin uskoa.

 

 

0 Responses to “Kirjallisista juhlista ja muistamisesta”


  • No Comments

Leave a Reply