Nuoren Voiman Liitossa keskusteltiin eilen niin sanotusta kokeellisesta proosasta. Esiintymässä olivat Mariaana Fieandt-Jäntti, Markku Eskelinen ja Anna Helle ja yleisönä oikeastaan koko nuorempi suomalainen kirjallisuus. Erään eteläsuomalaisen paikallislehden kulttuuritoimitus oli tehokkaasti mainostanut tilaisuutta ymmärtämällä sen aiheen väärin ja luullen sitä itseensä kohdistuneeksi moitteeksi (”Onko kirjallisuuskritiikki hirttäytynyt bulkkiproosan piilostandardeihin?”).
Mutta asiaan. Tutkija ja kirjailija Markku Eskelinen esitti tilaisuudessa kysymyksen, joka jäi korvieni väliin leijumaan. Isotkin kustantamot julkaisevat kaupallisesti toivottomia ja useimpien lukijoiden näkökulmasta ”vaikeita” runoteoksia. Miksi kokeellista proosaa ei julkaista samalla perusteella (mikä se sitten onkin)?
9 Comments
Julkaistaanhan sitä. Esimerkiksi Taneli Viljanen meiltä. Julkaisisin mielelläni enemmänkin, mutta tarjonta on hyvin hyvin kapeaa.
Mutta tuo sisältää hyvän kakkoskysymyksen: millä perusteella isot kustantamot julkaisevat ”kaupallisesti toivottomia ja useimpien lukijoiden näkökulmasta vaikeita runoteoksia”?
Miksi espoolaiset eivät halua pukeutua punkkareiksi?
Ja tämäkin sisältää hyvän kakkosuhkakuvan: Jos kokeellisen proosan kirjoittajia olisi Suomessa yhtä paljon kuin pöytälaatikkorunoilijoita, maan mikkoaarnet tarvitsisivat humanistisen tutkinnon sijasta mielenterveyshoitajan tai kryptologin peruskoulutuksen.
Voisi myös esittää kysymyksen Mikseivät isot kustantamot samantien julkaisisi kokeellisempaa runoutta?
Jari: Espoossa ollaan marginaalissa eikä esitetä marginaalia.
Kysymys lienee ensisijaisesti siitä, mitä kokeellinen proosa on. Olisiko Bo Carpelanin Kesän varjot ollut sellaista? Entä Hyryn Uuni (kuvausten perusteella se ainakin voisi olla sellaista)? Eivätkö nuo kirjat olisi luultavasti olleet myös taloudellisia floppeja ilman palkintoja?
Ja eikö Tammen keltaisessa kirjastossa ole vaikka mitä? Suurelta osin kyllä niin isoja nimiä, että ne myös myyvät.
Vai millaista kokeellisuutta etsitään?
Pienet ja keskikokoiset kustantamot hoitelevat kyllä sitäkin puolta, mutta toisin kuin runoutta, kokeellisinta proosaa ei välttämättä noteerata yhtään missään vaan vaietaan kuoliaaksi. (Käytän tilaisuuden hyväkseni ja mainostan: Eero Riikosen Pommetiikan perusteita on mestariteos!)
Pahoitteluni. Vastasin tuossa Espoo-kysymyksessä konkreettiseen espoolaisuuteen, en vertauskuvaan jota Jari tarjoili. Tähän on autismin lisäksi myös maantieteelliset syyt.
Hyvä kysymys tuo, mitä ”kokeellisuus” proosassa on. Siinä olisi yksi ison keskustelun paikka.
Itselleni, omassa kirjoittamisessani, kokeellisuus tarkoittaa koeteltua muotoa. Jos haluaa löytää ilmaisun jollekin hankalalle, ei-olemassaolevalle kerronnalliselle idealle, on pakko etsiä, hylätä, testata. Koetella kieltä, koetella tarinaa. Ei ole pahitteeksi koettaa selvittää sitäkään, mitä kirjallisuudenhistoriassa on jo tehty vastaavien kysymysten kohdalla, ja miettiä oman kirjoittamisensa suhdetta niihin.
Kokeellisuus näin ymmärrettynä on siis, hieman paradoksaalisesti, välttämättömyyden etsimistä. Kirjoittamisen ehtojen tutkimista samanaikaisesti varsinaisen kirjoitusprosessin kanssa.
Lisäisin edelliseen viestiin, että mainitun Riikosen Minkkiset minussa (2002) on myös hulvaton teos. Jukka Lehtosaaren ei-fiktiivinen esikoisromaani Talk Show (2000) on myös kiinnostava tapaus, jota ei ymmärretty sen ilmestyttyä ollenkaan.
Listaa voisi jatkaa vaikka ja kuinka. Näihin palattaneen vielä jossain yhteydessä.
Mikko Aarnen kommenttiin viitaten: en usko, etteikö kokeellisia proosatekstejä kirjoitettaisi. Uskon, että kokeellisuudet (eihän ole olemassa mitään yhtä ”kokeellisuutta”) jäävät tunnistamatta, koska aiheeseen liittyen kirjallisuuskeskustelumme on pitkään keskittynyt runouspohjaisuuteen, eikä lukeva yleisö (tai kirjailijat, kustantajat, tutkijat tai kriitikotkaan) ole vastaavasti aina voineet harjaantua erilaisiin (proosan) lukutapoihin.
Aarnen mainitseman surrealistista/psykoottista kerrontaa edustavan teoksen julkaiseminen oli tärkeä teko. Mutta tärkeää on lisätä ja laajentaa myös keskustelua, jotta lukutapojen varianssien puuttuessa kokeellisuudet eivät jäisi reseptiossa tunnistamatta ja ymmärtämättä.
Enpä voisi olla enemmän samaa mieltä tunnistamisesta kuin Sinikka. Kokeellisen runouden alueella näyttää vallitsevan yhteisöllisyys, jonka sisällä kollegiaalinen tunnistus, arvostus ja keskustelu on mahdollista. Tämän seurauksena runoilija voi olettaa ainakin osan keinoistaan tunnetuksi ja ymmärretyksi ja jatkaa niiden julkista kehittelyä kirjallisuuden kenttää muuten luonnehtivista tunnistusrajoitteista ja virallisemman reseption nuivuudesta riippumatta. Niinpä yhä suurempi osa 1900-luvun kokeellisen runouden perinteistä on viimeksikuluneen vuosikymmenen aikana onnistuneesti kotoutettu suomalaiseen kirjallisuuteen, millä tulee olemaan vain lisää mielenkiintoisia seurauksia. Optimistina ajattelen, että samankaltainen hyvän kierre voisi toteutua myös kokeellisessa proosassa, jonka harjoittaja edelleen tyypillisesti katoaa kustantajien, päivälehtikritiikin ja apurahoittajien tutkasta montakaan jälkeä jättämättä ja ehtii matkallaan alas julkaista 1-3 teosta, jotka hyvällä onnella päätyvät tutkimuskohteiksi 15-30 vuoden viiveellä.
[…] Tuolla, tuolla ja erityisesti tuolla on keskusteltu suomalaisen proosan tilasta, kokeellisuudesta ja kokeilemattomuudesta. En ole kauheasti ehtinyt osallistua keskusteluun, vaikka hetkittäin on melkein tehnyt mieli. Itse olen hahmottavinani nykytilannetta niin, että tapahtuuhan proosassa vaikka mitä. Rakenne- ja kerrontakokeiluja harrastetaan, mutta ne eivät tyypillisesti ole se kirjan fokus, ja jos homma tehdään ei-niin-saamarin-tärkeilevästi, ei kokeellisuutta välttämättä sellaiseksi edes hahmoteta. […]