Su 7 Tou 2006
Töissäni joudun lukemaan monenmoista lehdykkää. Surullisimpia ovat Uutispäivä Demarin ja Kauppalehden kaltaiset älämölöjulkaisut, joiden sivuille ydinvoima- ja Nato-kiimaiset keski-ikäiset äijät oksentelevat ja purkavat pahaa oloaan.
Vapaa-aikanani vältän valtajulkisuuden seuraamista ja keskityn kirjoittamiseen. Jos jotain ehdin lukea tukeudun mediafiksuimmistoon, kulttuurilehdistöön. Se on vastajulkisuus jota seuraamalla voi säilyttää kosketuksen olemisen mieleen.
Le Monde diplomatique on pompöösistä nimestään huolimatta yksi varteenotettavimmista yhteiskunnallisista aikakauslehdistä Euroopassa. Välillä Diplon tekstit tosin ovat menneen maailman vanhavasemmistolaista jäkätystä, jota lukiessa kiemurtelee tuskissaan. Äly hoi, sosialismi ei toimi, ei ole koskaan toiminut eikä tule koskaan toimimaan. Mutta välillä Diplo iskee lujaa ja osuu kohteeseensa. Viimeisimmässä Serge Halimi kirjoittaa Yhdysvaltojen konservatiivisen oikeiston menestyksellisestä kampanjasta, jolla intellektuellit mustamaalattiin alemman ja ylemmän keskiluokan silmissä. Elitismisyytöksillä sun muulla populismilla älylllinen keskustelu tukahdutettiin tehokkaasti. Seuraukset tiedämme.
Joidenkin mielestä Suomessa on liikaa kirjallisuuslehtiä. Osa onkin kovin pienilevikkisiä. Mutta runsaus ei kirjallisuudessa ole pahasta; myös helilaaksosia, danbrowneja ja catherinecooksoneja tarvitaan. Kyllä hyvä viihde aina paskan taiteen voittaa. Kirjallisuus- ja kulttuurilehti Kerberos sen sijaan ei viihdettä julkaise ja hyvä niin. Uusimmasta numerosta vaikutuin Katariina Vuorisen runoista, Antti Nylénin Morrissey-kirjoituksesta ja Vilja-Tuulia Huotarisen artikkelista Jeffrey Massonista, josta tosin jäin kaipaamaan kriittisempää otetta Massonin provokaatiokirjaan.
Mitä muuta? Uuden Parnasson arkistolöytö, Veijo Meren ennen julkaisematon novelli, oli hieno täsmäisku. Sattumalta luin juuri samaan aikaa kirjaa Miten kirjani ovat syntyneet (1969), jossa kirjailijat kertovat kirjoittamisestaan. Meri viittaa esitelmässään Parnassossa nyt, vuosikymmenten jälkeen julkaistuun tekstiin.
8. toukokuuta 2006 kello 11.09
”Äly hoi, sosialismi ei toimi, ei ole koskaan toiminut eikä tule koskaan toimimaan.”
Analyysi on oikea mutta johtopäätös väärä. Kapitalismi ei toimi, ei ole kokaan toiminut eikä tule koskaan toimimaan.
Todistus on helppo: yli valtioiden koon kasvava kapitalistinen suurteollisuus (kemia, metalli, autot. jne… ei niinkään tietoliikenne, tietotekniikka) tuhoaa planeetan ympäristön.
Ratkaisu on utooppinen mutta helppo: keskenään kilpailevien teollisuusyritysten suurinta mahdollista kokoa pitää rajoittaa, tai niiden toimintaa pitää rajoittaa, globaalisti. Loogisesti täydellisessä kapitalismissa mitään rajoittamiskeinoa ei ole: jättiyritysten keskinäinen kamppailu johtaa loogisen kalkyylin tavoin planeetan vaurioitumiseen.
Plastisin tapa hoitaa maapallon raaka-ainetuotanto ja logistiikka on perustaa globaali valtio, joka omistaa kaiken suuren ja ongelmallisen, yksityistää kaiken pienen ja ongelmattoman. Näin kapitalismi tuottaa tehokkuutta, muttei haitallista ylikasvua.
Tämä siis on nähdäkseni ainoa kestävä ratkaisu ympäristöongelmiin, ja niiden poistamiseen, ja ympäriostön tilan globaaliin parantamiseen.
Tässä ei siis ole päästy mihinkään Marxista, ei askeltakaan eteenpäin. Nyt meillä on vain yksi argumentti lisää: ympäristöargumetti, joka vain kiteyttää ja tarkentaa Marxin teorioita.
Demokratiasta voidaan alkaa puhua sitten, kun käytössä on globaali demokratiakeinoäly, jolla suora tietokoneavusteinen kansandemokratia globaalilla sekä paikallisella tasolla voidaan toteuttaa. Tässä on ideana ohittaa henkilöpolitiikka kokonaan.
Nämä siis omia johtopäätöksiäni lähinnä Marxin, Max Weberin, Deleuzen, Onfrayn ja Noam Chomskyn kirjoitusten pohjalta.
10. toukokuuta 2006 kello 3.31
Le Monde on kelpo lehti koska se on ranskaksi, jota monet eivät osaa. Vanhavasemmistolainen jäkätys on helppo maali kylttyyrifiksulle vihreälle. Mistään muusta kuin ulkopolitiikasta ei Yhdysvalloista kirjoitettaessa voi Halimin tapaan sanoa mitään yleistä, vaikkei siellä olekaan koskaan digattu ns. liberaalia vasemmistoa, oli se sitten akateemista, kulttuurista tai poliittista. Suomessa liikaa kirjallisuus lehtiä? Vai niin. Matkustakoot vaikka Silja Linellä Tukholmaan katsomaan kiskalta. Miten kirjani-kokoelmista on tosiaan mukava opetella kirjailijaksi, Tontinkin.
13. toukokuuta 2006 kello 13.23
Lueskelin itse tuota Meren novellia lähinnä Kirjarovioiden valossa ja totesin, että ilmaan saisi ilmaantua hieman savua. Vaikka Parnasson kehitys onkin ollut edistyspuolista Papinniemen aikaan, rossimaista pulpia kelluu vielä mukana; Haanpään rokkimuistelut Salmisesta ja Deadwood yksinä esimerkkeinä.
Tosin mukavaa, että askeleita on selkeästi otettu.