Kirjaamo

Antti Blåfield kirjoittaa 26.4.2008 Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla Leif Salménin esseekirjasta Alas Akropoliilta. Kirjaamossa on sattumoisin sama kirja kesken, joten luin tekstin kiinnostuneena.

Blåfieldin tulokulma on yhteiskummallinen, hän muistaa Salménin politiikan toimittajana ja vasemmistolaisena. Alun kohteliaisuuksien jälkeen hän tölvii Salménia ja vasemmistoälymyöstä yleensä elitismistä, voi kuinka omaperäistä. Ansioksi Blåfieldille suotakoon, ettei hän sentään käy Salménin kimppuun sillä perusteella, että mies joskus kuului SKP:n vähemmistöön eli ns. taistolaisiin. Tällä helpoista helpoimmalla kivikirveellä ruimivat vain ne, jotka eivät osaa mitään olennaista mistään sanoa. (Sinänsä on mielenkiintoista miksei laitaoikeistolaisiksi taistolaisuudesta kääntyneitä Björn Wahlroosia tai Paul Lillrankia koskaan pilkata menneisyyden puuhista.).

Osittain Blåfield on kyllä oikeassa. Joidenkin vasemmistolaisten yhä viljelemillä abstrakteilla yksinkertaistuksilla ’uusliberalismista’ ja ’amerikkalaisesta imperialismista’ hämärretään näkyvistä ihmiskunnan ongelmien monisyisyys. Puhumattakaan siitä ristiriidasta, että kannetaan huolta maailman köyhistä, muka, ja samalla kannatetaan kotimaista teollisuutta ja maataloutta suojelevaa protektionismia, joka on varmin este ns. kolmannen maailman ihmisten nousulle köyhyydestä.

Kirjaamossa sen sijaan surraan sitä, ettei Salmén enää kirjoita runoja. Oppineet kulttuuriesseet ovat silloin ja tällöin mukavaa luettavaa, mutta eivät vedä vertoja runolle tai romaanille. Rinnakkain Alas Akropoliilta -teoksen kanssa luen Salménin runokokoelmaa Ikoni (1988) jossa on verta ja vauhtia moninkertaisesti  esseisiin verrattuna.