Täällä Kirjaamon kotiosasto, Kruununhaka, Helsinki. Päräytin koneeseen Muksujen Kootut laulut -levyltä Saarikosken lallatuksen Liisankadulla. On hyvä. Eikä vain siksi, että kotikulmilla ollaan. Mutta vielä parempi on saman levyn Histria, myös Penan kynästä. “Tule ylös sieltä kuopasta arkeologi!”
Minä hyllylle. Liisankadulla löytyy myös Saarikosken kootuista, vaikkei sitä missään kokoelmassa koskaan julkaistukaan. Mutta. Levyllä lauletaan “samassa talossa kuin Matti Makkosen ruumisarkkuliike”. Koottujen runossa lukee “samassa talossa kuin Mikko Monosen ruumisarkkuliike”. Jälkimmäinen on ns. totta. Siis jos niin sanottua reaalimaailmaa pidetään totuuden mittarina. Monosen hautaustoimisto on yhä ja edelleen paikallaan, tuossa noin.
Hämärästi muistan, että Mononen olisi kieltänyt pistämästä yrityksensä nimeä lauluun. Vaikea kuvitella näin tapahtuvan nykyisessä product placement -todellisuudessa, jossa firmat syytävät pätäkkää elokuvantekijöille ja telkkariväelle kunhan pitävät oikean yrityksen tuotteita esillä. Koska tulee ensimmäinen product placement -romaani tai -runo?
Islantilainen Andri Snaer on kirjoittanut supermarket-runoja. Siis tilaustyönä islantilaiselle kauppaketjulle.
Ajatuksen irvokkuudesta huolimatta (tai juuri siitä johtuen) runot ovat loistavia!
Jep. Tiukat ohjeet ja rajat ovat paras luovuuden ponnin.
Marko Tapion 1960-luvun dekkareissa (Enkeli lensi ohi, Se kesä on mennyt, Kolmetoista mehiläistä) ajellaan ahkerasti Saabilla ja kehutaan Saabia hyväksi autoksi. En muista ykistyiskohtia, mutta jonkinlainen kaupallinen sopimus kirjailijalla ja Saabilla (tai maahantuojalla tms.) asiasta käsittääkseni oli.
“Pohjoismaiden Sähkön musiikkipäällikkö Martti Pihalla oli yksi ehdoton korjaustoivomus; hän vaati vaihtamaan Liisankadulla-laulussa esiintyvän Mikko Monosen ruumisarkkuliikkeen nimen joksikin muuksi. ‘Jos kappale ei soi radion Lista-ohjelmassa, ei kauppakaan käy’, hän esitelmöi. Niin kävi, että Mononen vaihtui Makkoseksi, eikä levyä siis “piilomainossyistä” tarvinnut sensuroida Yleisradiossa.”
Tämä löytyy Muksujen Kootut laulut -levyn sisältä löytyvästä vihkosesta. Ja tuota, ei kai mikään yritys voi kieltää käyttämästä nimeään, ellei se ole sitten jossakin yritykselle erittäin haitallisessa yhteydessä.
Miten mahtaa olla Hotakaisen Klassikon ja Alfa Romeon laita? Entä Juha Hurme ja Volvo Amazon tai Erlend Loe ja Volvon kuorma-autot?
Jopas. Enpä olisi ensimmäiseksi ajatellut Marko Tapion rahastavan tuotesijoittelulla.
Kuinkahan nykyään? Yle ei voisi soittaa juuri mitään jos tämä kaltainen piilomainoskielto olisi yhä voimassa…vai onko sittenkin?
Hassisen kone oli ilmeisesti putiikki Joensuussa, mistä jonkinlaista porua aikanaan ilmeisesti syntyi.
Mutta tätä piti sanomani: amerikkalaisessa kirjallisuudessa tuotemerkkien viljely menee yli ymmärryksen. Nenäliina on aina “kleenex”, vanupuikko on “q-tip”, kolajuoma tietysti “coke”, autoista mainitaan ennemmin merkki kuin esim. väri.
En tiedä vaihtaako raha omistajaa. Tuskin sentään.
Helena Sinervolla on automerkille omistettu runokokoelma, Sininen anglia.
Ja Arja Tiaisella on runokokoelma Tää tojota ei lähe liikkeelle.
Tuomas Vimmahan on kova poika viljelemään tuotemerkkejä. En ole lukenut hänen esikoiskirjaansa, mutta romaanissa Toinen se alkaa heti ensimmäiseltä sivulta.
Onhan sitä tuotemerkkejä kirjassa ja toisesssa. Mutta onko joku kirjastelija jo ruinannut rahaa tuotesijoittelusta?
Eikös Mauri Sariola onnistunut hyötymään taloudellisesti product placementillä? Tuskin rahassa, mutta tuotteissa?
Aikoinaan oli kovakin haloo Fay Weldonin romaanin The Bulgari Connection tuotesijoittelusta. Wikipedia osaa kertoa mainonnan hinnaksi 18000 puntaa. Eikä Weldonin tarvinnut kuin mainita Bulgari vähintään 12 kertaa.
Hmm…onko kyseessä moraalinen pulma? Missä määrin olennaisesti kirjailijan esiintyminen esimerkiksi sanomalehtijätin palkintomannekiinina siinä tapauksessa eroaa tuotesijoittelusta?
Luovuuden pontimena: tiukat rajat (=työ) kyllä, ohjeet ei, sillä niiden kohdalla kunkin, sekä ohjeen antajan että sen vastaanottajan, on epäiltävä sopeuttamismotiivia.
Noh. Sanoma- tai muiden lehtien jutuissa “esiintymisestä” kirjailija ei saa latin latia (sitä kutsutaan journalismiksi).
Sen sijaan näkisin tiettyjä ongelmia tilanteessa, jossa kirjailija vaikkapa ottaa yhteyttä yritykseen ja lupaa pitää yrityksen tuotteita esillä kirjassaan jos saa rahaa tai muuta kivaa.
Kitos vastauksesta, kysymykseni ei sisältänyt ninkään pohdittua kantaa asiaan kuin hienoisen hämmennyksen, ja äkkiseltään voin todeta olevani suht samaa mieltä tekemästäsi erottelusta. (Toki tiedetään, ettei kirjailija tuosta esiintymisestä journalismiksi kutsutuissa yhteyksissä taloudellisesti kostu – ei, vaikka joissakin tapauksissa korjailisi journalistiksi kutsutun, palkkion korjaavan hlön jutun fakta- ja kirjoitusvirheet, kenties jopa kieliasun tai sisällön tämän nimiin menevän jutun hyväksi.)
Toisaalta, kirjailijan moraalinen pulmointi (mikäli sellaiseen on taipumusta) ei välttämättä tuossa esimerkkiyhteydessäkään vielä hiljene sillä argumentilla, että mukana olosta ei makseta…
Välillisesti kirjailija voi saada rahaa esiintymällä sanoma- tai aikakausilehdissä.
Tuotesijoittelua löytyy kirjallisuudesta. Kirjoitan aiheesta parhaillaan juttusarjaa blogiini. Mukana on esimerkkejä tunnetuista tapauksista ja analyysia lopputuloksista.
Tontti fanittaa Histria-kappaletta..
Itse olen aina pitänyt sitä lähes korneimpana laitavasemmiston kansanvalistusbiiseistä. Laulun tekstin sisältö on suunnilleen; ollaan nuoria, rakennetaan uutta yhteiskuntaa eikä siihen tarvita tietoa vanhoista yhteiskunnista.
Tuoko sitten on jotenkin pätevä teksti?
Sopivan kaunista laulantaa, niin päätönkin teksti uppoaa kritiikittömiin uskovaisiin.
Ilkalle. Jaa-a. Minusta Histria on hassulla tavalla hauska. En oikein osaa ryhtyä sitä moralisoimaan, semminkin kun selkä tulevaisuuteen seisovaa pysähtyneistöä aina riittää; niitä joille kaikki vanha on itsearvoisen arvokasta ja hyvää. Sellaisille pitääkin nauraa.
Samoin kuin tietysti kiilusilmäisille vallankumouksellisille jotka luulevat totaalimuutosten mahdollisuuteen.
Saarikoski jos kuka tunsi menneisyyden merkityksen, käänsi antiikin tekstejä suomeksi, esmes.