Jarkko Tontti: Luokkakokous. Romaani. Otava 2007.
ISBN 978-951-1-22083-1
Ilmestymisajankohta: 8 / 2007
240 sivua / 128 x 185 mm / 84.2
Verkosta vaikka täältä tai täältä.
”Romaani on tarkka, humaani kuvaus kolmikymppisten sukupolvesta, ystävyydestä, identiteetin etsimisestä ja olemassaolon mielekkyydestä.” Antti Järvi - Helsingin Sanomat 28.7.2007.
”Otavalla on nyt tallissaan armoitettuja aikalaiskuvaajia ja ’sukupolvensa tulkkeja’, jos termihirvitys sallitaan: Itkonen, Jarkko Tontti, Kjell Westö.” Jani Saxell - Parnasso 6/2007.
”Luokkakokous on silti niin hyvä sukupolviromaani, että sille on vaivalloista löytää kunnon vertailukohtaa nykykirjallisuudestamme.” Jari Olavi Hiltunen - Opettaja 44-45/2007.
Profiili. ”Helsinkiläinen kirjailija ja lakimies.” Helsingin Sanomat 28.7.2007
Poiminta. ”Kirjailija vilahtaa romaaninsa riveillä.” Helsingin Sanomat 28.7.2007
Saara Kesävuoren kirja-arvostelu. Aamulehti 25.8.2007
1970-luvulla syntyneen kolmekymppisen miehen voi pettää enää vain nainen.
Jarkko Tontti (s. 1971) kirjoittaa esikoisromaanissaan Luokkakokous menestyneestä, luokkakokoukseen valmistautuvasta aikuisesta. Matias viimeistelee historian väitöskirjaa, Toni on töissä IT-alan yrityksessä, politiikkaan tähtäävä Emmi on lääkäri. Romaanissa vuorottelevat Tonin ja Matiaksen näkökulmat, joissa Emmi vierailee unelmana jostakin, joka olisi voinut pysyä kauniina.
Teräshymy puukottaa selkään
Yliopistomaailman kateellisista selkäänpuukotusturnajaisista ja IT-alan ahneista nopeuskisoista Tontti siivilöi mehukkaita keitoksia. Köyhissä oloissa häikäilemättömäksi kasvaneen ja pioneerileirilläkin poikenneen Tonin kieli tulee anglismeineen suoraan baanalta, kaksi- ja kolmekymppisten kaupunkilaismiesten suusta. Matiaksen sosiaalinen näkökyky on pettämätön, mutta peluriksi perushumanisti ei halua ryhtyä, vaikka ymmärtääkin teräshampailla hymyilevän akateemisen lauman säännöt.
Kyyninen kestää saalistusyhteiskunnan
Kirjassa työ- ja yksityiselämä kulkevat eri aika- ja tunnejanoilla. Töissä on kyse henkiinjäämisestä tässä ja nyt, puberteettiseksi jämähtänyt tunne-elämä laahaa yli kymmenen vuotta perässä. Välit vanhempiin ovat jääneet ruotimatta, parhaat vuodet sekä ystävyyssuhteessa että Emmin kanssa ovat menneet. Vetinen nostalgia valuu ajoittain yli laitojen, vaikka se istuukin kyynikon maailmankatsomukseen.
Vaan miksi Toni ja Matias ovat kyynisiä? Edelliseltä sukupolvelta on jäänyt tekemättä punainen vallankumous ja paljon muutakin. Alkoholismi, uskonto ja periksiantaminen ovat pimentäneet horisontin. Vanhempiin projisoitu pettymys on muuttunut pojissa kyynisyydeksi, joka on 2000-luvulla myös selviytymiskeino saalistajien yhteiskunniksi muuttuneessa Suomessa.
Ja se nainen, sehän tietysti pettää. Mutta niin pettävät miehetkin, itseään ja toisiaan.
Runoilijana aloittaneen Tontin proosaesikoinen on rakenteeltaan tiivis ja varsinkin dialogiosuuksissa hurmaavan häijyä kieltä. Proosalle ruvennut runoilija taitaa jo lähdössä aukkoisen ja tiheän tekstin kirjoittamisen taidon.
Antti Majanderin kirja-arvostelu Helsingin Sanomat 23.8.2007
Muisteleminen alkaa kolmekymppisenä
Jarkko Tontin tunteikas romaani lanseeraa uuden luokan: omia vanhempiaan köyhemmät
Ensimmäisessä romaanissaan Jarkko Tontti kirjoittaa jo kuin kokenut tekijä.
Toni kysyy: ”Onko mitään säälittävämpää kuin kolmekymppinen pullukka, joka yrittää näyttää kaksikymmentäkaksivuotiaalta?” Heti tulee mieleen monta surkeampaa tapausta. Esimerkiksi se, kun nelikymppinen yrittää. Viisikymppisestä puhumattakaan.
Toni ei vaan vielä tiedä. Eikä myöhempi perspektiivi edes lohduttaisi yhtään, sillä huoli ja hätä ovat aina tässä ja nyt. Tonilla on kaveri, ja se kaverikin, Matias, on kolmekymppinen hädässä: ”Pari vuotta ja olisin vanheneva yliopistomies, veri ohutta kuin Porthanian kahvi. He puuhaavat yhdessä luokkakokousta, josta siis sopii odottaa hädänalaisten karkeloa, tamperelaisen juppiuden muisto- ja maamerkkiin hotelli Ilvekseen.
Runoilijana viime vuonna debytoineen Jarkko Tontin (s.1971) ensimmäisessä romaanissa 1970-luvun alussa syntyneet ovat kadotettu sukupolvi, tai ainakin väliinputoajakohortti.
Ihan niin kuin joka ikinen jengi on tähän astikin ollut omien kirjureittensa luomuksissa. Myös suuret ikäluokat ainakin siten, että he saivat poikkeuksellisen varhain poikkeuksellisen paljon työtä, rahaa, valtaa ja vastuuta. Se on jo poikkeuksellisen kovaa, nääs. Heidän asuntolainansa maksoi inflaatio, Luokkakokouksen Toni syyttää. Hän ilmoittaa itsensä ikäiset ainoaksi sukupolveksi ”Suomen historiassa, joka on köyhempi kuin vanhempansa”.
Erityisen poliittinen Luokkakokous ei kuitenkaan ole, pikemminkin sukupolvinostalginen. Hieman Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -romaanin tapaan: kummassakin soi porukkaa silloin ja siellä yhdistänyt popmusiikki. Kehen Luokkakokous osuu, se osuu kunnolla, luulen. Ja vaikka ei ihan osuisikaan, Tonttia lukee mielikseen.
Siitä huolimatta, että romaanin asetelma on kaavamainen kuin timpurin piirros. Työläistaustainen Toni on yhtä kuin tulevaisuus ja keskiluokkainen Markus menneisyys. Toni, nousija, puuhaa omaa it-firmaa ja Markus, putoaja, väitöskirjaa yhdentekevästä historiallisesta aiheesta. Yksi nappaa hiukan Jumalaa lääkkeeksi, ja toinen torjuu korkeimman käden yhtä automaattisesti.
Vammakin molemmilla on, Tonilla syöpä ja Markuksella äiti. Yhteinen on myös rakastettu, Emmi, jota molemmat palvoivat jo koulussa ja johon he ripustautuvat myöhemminkin. Näemme siis härmäläisen Julesin ja Jimin - sekä heidän tunteensa (hetken pallottelun jälkeen) tennisseinän lailla palauttelevan tytönkuvan.
Minusta Emmille olisi kannattanut antaa oma ääni. Se olisi rikastuttanut toisiaan täydentävien yin ja yang -parivaljakon vuorokerrontaa. Ellei Tontti sitten tahdo lähes loppuun asti kestävällä äänen ja näkökulman sululla sanoa, että 1970-luvun jullit elävät pitkää nuoruutta, johon ei edes mahdu haavekuvia todellisempia naisia. Ja että aikuistuminen on viimeinkin ovella, siis elämä ilman kuvitelmien ja vanhempien turvaverkkoja.
Nyt Emmi saa lopussa lausua pari valittua totuutta molemmille aikapojille. Emmi on äkkiä oraakkeli - joka ei tietenkään emmi. Osiinsa purettuna Luokkakokous saattaa kuulostaa tylsemmältä kuin se on.
Tontti punoo taitavasti pojat ja teemat yhteen, joten loppunousu klassisine veljessotineen ja naamioiden putoamiseen on luonteva osa kokonaisuutta, ei teatraalinen melodraamamätäs. Voi puhua vanhakantaisesta mutta silti alati arvokkaasta tihentämisen taidosta. Järjen ja yhteiskunta-analyysin kehys pysyy, mutta tunteen tasolla kuitenkin mennään. Eikä kenellekään pitäisi olla uutinen, että nostalgiaan sisältyy paljon muutakin kuin myönteisiä väreitä.
Jarkko Tontti kirjoittaa kuin kokenut tekijä, rennosti. Kertaakaan Luokkakokouksen kyydissä ei tarvitse kakoa ilmaisun tähden, mikä on sinänsä jo saavutus, ja näkemystä hänellä piisaa. Suurta sukupolviromaania ei kuitenkaan ihan saatu. Saatiin hyvä sellainen.
Ina Ruokolaisen kirja-arvostelu Etelä-Suomen Sanomat 26.8.2007.
Kolmikymppisten elämä on tulpan takana
Kirjailija Jarkko Tontti on jo etukäteen saanut paljon huomiota lausunnoillaan, joiden mukaan 1940- ja 1950-luvulla syntyneet tulppaavat myöhemmin syntyneiden etenemisen elämässään. Luokkakokous-romaanissa asia sanotaan kerran suoraan, muuten kahden kolmikymppisen miehen elämänvalintojen kautta.
Humanisti Matias tekee väitöskirjaa ja taistelee apurahoista akateemisen kateuden sisäpiirissä. Hänen paras ystävänsä, Toni, on jättänyt opintonsa kesken, menestyy tietotekniikka-alalla mutta kipuilee vasta löytyneen syöpäkasvaimen kanssa. Perhe, oma asunto ja muulla tavoin vakiintunut elämä eivät kuulu kummankaan kuvioihin.
Luokkakokous on sukupolvi- mutta myös aikalaiskuvaus. Teksti on sijoitettu vuoteen 2003, jonka jälkeen pätkätyöläisten, pakkoyrittäjien ja apurahatutkijoiden asema tuskin on kuvauksesta parantunut.
Yhtä paljon romaani on kuvaus ystävyydestä, haaveiden pettämisestä sekä rakkaussuhteiden ja lapsuuden merkityksestä. Kaikki asiat eivät muutu sukupolvesta toiseen, vaikka yhteiskunnan tarjoamat päällimmäiset elämän ehdot olisivat muuttuneet. Väliinputoajia, parittomia ja sairaita on kaikenikäisissä.
Kertomus lähtee tilanteesta, jossa molempien entinen luokkatoveri ja rakastettu Emmi värvää miehet järjestämään kanssaan luokkakokousta. Emmi on menestyvä lääkäri ja nouseva poliitikko, jolle jokainen ihmisjoukko on täynnä potentiaalisia äänestäjiä. Matias ja Toni näkevät kumpikin urakassa mahdollisuuden päästä lähelle haluamaansa naista.
Varsinainen kertomus etenee luokkakokouksen osoitteiden etsinnän kautta. Kolmikko tapaa eri kokoonpanoissa, minkä lisäksi jokainen käyttää omia väyliään yhteisen päämäärän ja omien tavoitteidensa ajamiseen.
Tontti antaa äänen vuoroin Matiakselle ja Tonille. Ulkoisesti Tonille tapahtuu enemmän alkamassa olevien syöpähoitojen takia. Tiukan it-murremuurin takana hyvin epävarma kolmikymppinen haaveilee omasta firmasta ja hakee voimaa rukoilusta. Kotitausta kummittelee syöpään kuolleen äidin hahmossa.
Viaton juhlapuuha pistää myös Matiaksen ajatukset liikkeelle. Porvarillisen perheen ottolapsi haluaa päästä selville geeneistään ja joutuu samalla miettimään, mitä virkaa perinteisellä sivistyksellä enää on.
Emmi on ihmeolento, josta muodostuu alkuun lähes huvittava kuva miehisen hormonihuurun takaa nähtynä. ”Lumenvalkoinen iho, pisamat kasvoilla kuin veripisarat kaukalon jäällä tappelun jälkeen. Aaltoina peppuun ulottuvat hiukset, jotka kimalsivat kuin helmimaali Ferrarin konepellillä”, Toni unelmoi. Kirjailija ei kuitenkaan tyydy vain kliseetehtailuun, sillä lopussa nainen osoittaa olevansa jotain aivan muuta kuin miehet ovat kuvitelleet.
Kun luokkakokous lopulta koittaa, parhaiden ystävien elämänarvot ja -valinnat ovat edenneet enemmän kuin viitenätoista vuotena sitä ennen. Loppu ei ole yhtä vahva kuin muutamat sivupolut matkalla sinne. Joka tapauksessa Tontti on osoittanut, että hän osaa kirjoittaa oman sukupolvensa tarinaa.
Risto Löfin kirja-arvostelu. Keskisuomalainen 22.9. ja Savon Sanomat 22.9.2007.
Vahvin voittaa luokkataistelussa
Älä tee niin kuin minä vaan niin kuin minä sanon. Näin vanhemmat opettavat lapsiaan. Jarkko Tontin ensimmäisessä romaanissa Luokkakokous viesti on mennyt perille.
Seitsemänkymmenluvun Tampereella lapsuutensa viettäneet, nykypäivän kolmikymppiset kiilaavat kohti parempaa: keskiluokan kasvatti Matias tekee historian väitöskirjaa ja haluaa älylliseen eliittiin, duunariperheen poika Toni pelaa häikäilemättömästi uraa it-bisneksessä. Heidän yhteinen rakkaus on alfa-naaras Emmi, lääkäri ja kunnallispoliitikko, joka pyrkyröi luontaisella lahjakkuudellaan sosiaalisen hierarkian huipulle.
Alimmasta kastista tuleva Toni purnaa: ”Miksi toiset saavat alusta alkaen paremmat kortit käteensä? Miksei sitä tasata, silloin ihmiset todella punnittaisiin, kenestä on mihinkin”.
Tämä on yksi tulokulma Tontin kirjaan: Luokkakokous on erilaisten yhteiskuntaluokkien kokous, tai pikemminkin luokkataistelua. Kerronnassa piisaa tasoja, sillä yhtä hyvin romaania voi lukea viihteellisenä kolmiodraamana tai yhden sukupolven tilintekona.
Kertomuksessa lukioystävät Matias, Toni ja Emmi järjestävät luokkakokousta vuoden 1992 ylioppilastovereilleen Tampereelle. Kertojaääninä vuorottelevat Matias ja Toni. Emmi jää harmittavasti taustatoimijaksi, kaverusten unelmien naiseksi.
Matias ja Toni edustavat vastakappaleita, henkeä ja materiaa. Matias tukeutuu humanismin henkeen ja etsii juuriaan. Kovaluontoinen ja tunnekylmä Toni puolestaan pakenee juuriaan. Häntä ei pysäytä edes vakava sairaus. Molempia yhdistää keskiluokan kammo, halu lentää lopullisesti pois alkukodeistaan.
Jarkko Tontti tuntee ilmeisen hyvin maailman, josta kertoo. Jutuissa on uskottavuutta ja silmää yksityiskohdille, vaikka juppikulttuurin kuvaus äityy rasittavan kliseiseksi: ”bisnes on tappamisen sijaistoiminto”.
Kirjailija kuorruttaa hahmoihin syvyyttä toistoon saakka, vaikka heidän perusluonteensa käy nopeasti selväksi. Tonin tylyt fraasit, kuten ”retroilu ei johda fucking minnekään”, paljastavat paljon puhujastaan.
Kaiken vatkaamisen keskellä päähenkilötkin ymmärtävät huutaa elämäänsä jonkinlaista ”halkeamaa”. Ja tuleehan se: juonen loppumuljautus on tehokas laukaus.
Otto Lappalaisen kirja-arvostelu. Kirjain 4/2007.
Taivas saa odottaa
”Äijät ei ääneen rakasta ja siihen piste.” Jo ensimmäisestä runokokoelmastaan Vuosikirja huomattu ja palkittu Jarkko Tontti asettaa esikoisromaanissaan heteromiesten ystävyyden haastavasti koetteelle.
Luokkakokouksen kahden minäkertojan rennosti nuorten aikuisten kielellä purkamista selostuksista hahmottuu toimiva kolmioasetelma. Toni elää it-huumaa. Mies ei ole mitään, jos ei vaihda kännykkää, tietokonetta ja autoa kerran vuodessa. Oma firmakin on perusteilla. Matias on jumiutunut jatko-opiskelijaksi akateemiseen maailmaan, joka on sekin muuttunut epäinhimilliseksi, juonittelevaksi viidakoksi. Kouluvuosista on jo kymmenen vuotta, mutta kumpikin palloilee vielä samalta luokalta tutun Emmin kanssa.
Kolmikymppisten pitäisi olla jo syvällä uraputkessa, mutta elämä asettaa esteitä. Tonissa havaitaan syöpä, adoptiolapsi Matias ryhtyy selvittämään biologisia juuriaan ja Emmillä on kumpaankin poikaystävään liittyvä salaisuus. Letkeästä sanailusta huolimatta oikeista asioista puhuminen on vaikeaa. Romaanin dramatiikka kärjistyykin kolmikon valmisteleman luokkakokouksen yhteyteen, jolloin salat paljastuvat.
Tontti sijoittaa taitavasti ajankohtaiskritiikkiä Tonin, Matiaksen ja Emmin henkilöhistoriaan. Työelämässä tärkeimpiä keskustelunaiheita ovat raha ja muut menestyksen ulkoiset merkit. Kiinnostus henkisiin arvoihin tai jopa uskontoon on salattava.
Luokkakokous hahmottaa uskottavan tuntuista ryhmäkuvaa 1980-luvun lapsista ja 1990-luvun nuorista. Heistäkään ei juuri tullut unelmansa toteuttajia vaan elämän suorittajia. Mutta upean romaanin Tontti on luonut aiheesta. Luokkakokous ei räpiköi realismissa, vaan lentää kevyesti eteenpäin nokkelan sanankäytön ja vähäeleisen huumorin voimin.
Soila Ojasen kirja-arvostelu. Olivia 8/2007.
Jokanaisen opas mykkien miesten maailmaan
Kun kutsu käy, tiedät tunteen. Jarkko Tontin esikoisromaanin taustatarina on valmistautuminen 1992 ylioppilaiksi kirjoittaneiden kokoontumiseen. Kaikista on vääjäämättä tullut kolmikymppisiä, mutta harva on aikuinen.
Tontin teos on ehditty luokitella sukupolviromaaniksi kolmikymppisille, jotka tekijä nimeää väliinväsähtäjiksi. Teos on kuitenkin ennen kaikkea pakollinen pikakurssi jokaisen parisuhteessa elävän tai siitä haaveilevan naisen oppaaksi miehiseen kommunikaatioon. Sitä kuvaa parhaiten sana vähäeleinen.
Vanhat koulukaverit Toni ja Matias työstävät kipeitä asioita: toisella on vakava sairaus, toisen pipi on adoptiolapsen elämää leimaava identiteettisärö. Kaverin näennäisestä läheisyydestä huolimatta he puntaroivat ongelmiaan itsekseen. Siinä missä ystävättäret analysoisivat puhki ihmissuhteidensa pienetkin yksityiskohdat, jättävät nämä miehet lauseen kesken ja tekevät päätelmiä toistensa mykistä hetkistä.
Aika hiljaista on.
Viestinnän valikoivuutta lisää miesten rakkaus samaan naiseen. Nainen ei näe kumpaakaan miestä tulevaisuutensa vihkikuvassa, mutta sitä nämä eivät tiedä.
Tontti ohjaa lukijan sujuvasti Tonin ja Matiaksen nahkoihin ja rakentaa aidon melodraaman. Hetkissä vilahtaa miellyttävä tunnistamisen tunne. Sitä paitsi Tontti virittää niin monta koukkua, että kirja on luettava kerralla.
Saija Hakoniemen kirja-arvostelu. Seura 26.10.2007.
Jarkko Tontin esikoinen antaa vertaistukea kolmekymppisten pätkätyösukupolvelle. Kaverukset etsivät vanhojen luokkatovereiden osoitteita yhteistä tapaamista varten. Lapsuudenkavereista toinen on hidas humanisti, toinen nopealiikkeinen it-guru. Kyttäilyä aiheuttaa se, että he rakastavat samaa naista. Molempia miehiä kalvaa salaisuus, molempiin ratkaisu löytyy tamperelaisesta sairaalasta. Kerrassaan vetävä romaani.
Jani Saxellin kirja-arvostelu. Parnasso 5/2007.
Kolmikymppisiä hermoromahduksen partaalla
Matias välttelee hurjana hypettävää nykyaikaa. Hän haluaa 1400-lukua käsittelevän väitöksensä mukaan ”kirjojen ikuisesti nousevaan katedraaliin”. Matkalla täytyy väistellä roikkuvaposkisia tiedejuonittelijoita ja muustakin kuin yhteisestä apurahasta kiinnostuneita sinkkututkijoita. Matiaksella on myös henkilökohtainen syy seistä selkä tulevaisuutta kohti: keskiluokkaisen perheen ottolapsi etsii biologisia vanhempiaan.
Tonin rintamasuunta on päinvastainen. Nuoren it-menestyjän maailmassa ”kaupunki säpisee, liha liikkuu”. Kaikille tarjoillaan nopeutensa mukaan. Tyhjä saapuneet viestit –kansia voittaa naimisen jälkeisen autuuden. Erityisen vähän Toni kaipaa viestejä viinaanmenevältä ex-taistolaisisältään. Herännäiskristitty äiti on jo haudan takana. Surun ja syyllisyyden vertaisverkosta ei noin vain loggauduta ulos.
Lapsuudenystävien yhteinen heikko kohta on nuoruudenrakastettu Emmi, joka luo uraa julkkislääkärinä ja vihreänä poliitikkona. Emmi puuhaa luokkakokousta, Toni ja Matias suostuvat apupojiksi. Emmillä on mielessään äänestäjät, Tonilla ja Matiaksella kilpakumppanin lopullinen pudottaminen. Ystävyyden rating ei elämän vaihtopörssissä kovin korkealle nouse.
Viime vuonna runoilijana debytoineen Jarkko Tontin romaanin sukupolvitematiikka on kuohuttanut. Tontti kuvailee ikäpolveaan ”väliinväsähtäjien sukupolveksi”. He näkivät, miten kasarikasinotalouden surffilaudat päätyivät kirpputorille. Vanhempiaan köyhempien laman lasten harvoihin iloihin kuului brittipop, ikuiset väittelyt Oasiksen tai Blurin paremmuudesta.
Kolmikymppisten sosiaalisen nousun esteenä ovat suuret ikäluokat. Tonin katkeruuden kyllästämissä yksinpuheluissa 1940-1950 –luvuilla syntyneet ovat Suomen syöpä, rasvainen veritulppa kansakunnan sydämessä. Heidät pitäisi lopettaa kesken sauvakävelyn.
”Retroilu ei johda fucking minnekään”, Toni toteaa pessimistin elämänviisaudessaan. Johtaa se, ainakin kaunokirjallisuudessa. Luokkakokouksen valmisteluista muodostuu Tontin käsissä herkullisen raadollista ajankuvaa.
Kotien stailauksen, kiiltopaperilehtien, capuccinokone- ja ysibaariaikakauden antisankarien tajunnassa mennään syvälle. Tonin sielunrippiä vauhdittaa ”saatanan alien” kaulassa, syöpäkasvain. Sen torjumiseksi hän turvautuu äitinsä ristiin. Matias saa sukuselvitysprojektinsa päätteeksi kylmää kyytiä.
Lavasteet ja totuus ovat alati liikkeessä. Kaverukset saavat huomata, että elämä on toisaalla. Mutta tässä hetkessä pitäisi oppia sinnittelemään, epävarmoina ja eksistentiaalisesti hauraina ihmisinä.
Luokkakokouksen viehätys on kerronnan kulmikkuudessa ja arvaamattomuudessa, tyylinvaihdoissa täsmätykityksestä tunteellisuuteen. Tehoja syö hienoinen asetelmallisuus ja osoittelevuus. Emmi jää paikoin miehisen kaipuun värittämäksi haavekuvaksi.
Jusa Peltoniemen kirja-arvostelu. Keskipohjanmaa 24.9.2007.
Rakkauden illuusion ja kuolevaisuuden kohtaamisesta
Jarkko Tontti aloitti kirjailijana runokokoelmalla Vuosikirja (2006), jolla hän nappasi Kalevi Jäntin palkinnon. Vuosikirja oli myös vahvoilla kisassa Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnosta. Julkisuudessa esikoiskirjailijoihin suhtaudutaan nykyään niin sympaattisesti, ettei oikeastaan kannata enää puhua toisen kirjan kynnyksestä – ainakaan jos jo ensimmäisellä teoksellaan on onnistunut puhkaisemaan itsensä julkisuuskuplan sisäpuolelle.
Vuosikirjan nosteessa Tontti on kirjoittanut tälle syksylle romaanin Luokkakokous. Kustantaja tarjoilee teoksen kuvauksena ”pätkätyösukupolven oravapyörästä ihmissuhteiden, ammatillisen kunnianhimon ja yhteiskunnallisten ideaalien ristivedossa”. Kirja rakentuu kahden kertojan varaan. He ovat kaksi 1970-luvun alussa syntynyttä luokkatoverusta, Matias ja Toni, joiden ystävyyttä ryydittää rakkaus samaan naiseen, Emmiin. Matias valmistelee historian väitöskirjaa Helsingin yliopistossa, Toni suunnittelee Helsingissä oman IT-yrityksen perustamista ja Emmi toimii lääkärinä ja poliittisena uraohjuksena Tampereella, mistä kaikki kolme ovat kotoisin.
Ottolapsen osaansa hautovan Matiaksen väitöskirjapohdinnot risteytyvät kiinnostavasti hänen pyrkimyksiinsä löytää biologinen äitinsä. Häntä itseään koskevien adoptioasiakirjojen sekä Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan ensimmäisen valtakunnantuomioistuimen syntyä valottavien dokumenttien solmiminen yhteen kuvastaa romaanin dramaturgisia ansioita. Kun Matias näkee häntä koskevan adoptiotodistuksen, hänestä ”tuntui samalta kuin silloin kun oli nähnyt ensimmäisen kerran Reichskammergerichtin perustamisasiakirjoja arkistossa”. Matias etsii henkilöitä molempien manooverien takana. Toisen niistä hän myös löytää.
Toni puolestaan on Matiaksen sanoin ”teknologiauskoinen tulevaisuusihminen, anglofiili IT-pelle joka uskoi, että hyvä elämä on uuden kodinelektroniikan hankkimista”. Myös Toni käy kamppailua perhetaustansa kanssa, ja syöpädiagnoosi erilaisine ennusteineen lopulta lähentää häntä jo edesmenneen äidin uskonnolliseen vakaumukseen. Emmillä taas on aina spriitä käsilaukussaan, koska sairaalan kanttiinista ei saa alkoholia.
Romaanin juoni kertoo luokkakokouksen järjestämisestä Tampereen Hotelli Ilvekseen. Emmi pyytää Matiasta ja Tonia keräämään muinaisten luokkatoverien osoitteita, ja samalla punnitaan ystävyys. Matiaksen mielestä Toni ”oli kuin kulunut paita, josta ei pysty luopumaan, vaikkei sitä edes käytä”. (Matias itse pukeutuu tweediin, joka on ”ajaton, aina hulppea valinta”, joka tosin saa hänet näyttämään kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta.)
Luokkakokous pohtii, mikä erilaisista taustoista lähtöisin olevia ihmisiä nuorena yhdistää, ja mikä heidät myöhemmin kenties erottaa. Se on myös romaani rakkaudesta ja kuolemasta, tai rakkauden illuusion ja kuolevaisuuden kohtaamisesta. Kerronnaltaan Tontin kirja edustaa realismiin pohjautuvaa valtavirtaa, mutta ei ikävystyttävällä tavalla, eikä se yllätyksettömyydestään huolimatta ole lajityypin pahimmasta päästä. Henkilöiden välinen vuorovaikutus on tämän genren puitteissa uskottavaa.
Syöpään sairastumisen kuvauksena lukijan tekee tietysti mieli verrata Tontin kirjaa Reko ja Tiina Lundánin viime syksynä ilmestyneeseen Viikkoja, kuukausia -kirjaan, mutta siinä tapauksessa pelkään, ettei samaistuva lukija mene yhtä vereslihalle kuin Lundánien kanssa.
Omasta puolestani ja fiktiivisiin henkilöihin samaistumista hylkivänä olentona olisin lukenut mielelläni lisää havaintoja humanistin ja nörtin arkkityyppien kohtaamisesta, ja rakennellut mielessäni lisää outoja yhtäläisyyksiä keskiajan Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan ja IT-teknologis-globalisoituvan nykymaailman välille. TietoPenetrator on yksinkertaisesti hauska alluusio.
Arja Riipisen kirja-arvostelu. Länsi-Savo ja Itä-Savo joulukuu 2007.
Jännitteitä luokkakokouksen alla
Jarkko Tontti: Luokkakokous, Otava 2007, 252 s.
Nuorten esikoiskirjailijoiden esiinmarssi Suomessa on ollut vaikuttavaa. Poikkeusta ei tee helsinkiläinen runoilija, esseisti ja lakimies Jarkko Tontti. Häneltä on ilmestynyt aiemmin runokokoelma Vuosikirja (2006), joka voitti Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon. Luokkakokous on hänen ensimmäinen romaaninsa.
Kirjan päähenkilöt, Matias ja Toni ovat lapsuudenystävät. He molemmat ovat seurustelleet Emmin kanssa. Kolmekymppisten tiet yhtyvät, kun Emmi alkaa järjestää Tampereelle luokkakokousta ja pyytää valmisteluihin exiensä apua.
Toni ja Matias kuolaavat yhä Emmin perään. Railoa ystävyyteen luovat miesten erilaiset taustat: toinen on syntynyt kultalusikka suussa, toisen lapsuus oli karikkoisempi. Toinen on it-alalla, toinen akateemisessa maailmassa. Toisella on syöpä, toinen etsii biologista äitiään.
Toni ja Matias kelaavat vuoron perää nykyisyyttään, tulevaa ja menneisyyttä. Ystävysten maailmassa kaikki ei ole miltä näyttää, onko ystävyydestäkään jäljellä muuta kuin kuoret?
Tontin teksti etenee vetävästi ja kieli on rentoa, tätä päivää.