Melika

Melika.jpg

Tämä pysäyttää. Sain Suomessa asuvan mordvalais-venäläisen runoilijan Sergej Zavjalovin suomennoskokoelman (suom. J. Mallinen) tekijältä jo viime syksynä (omistuksen päiväys on näköjään 20.9.2007), mutta vasta nyt ryhdyin tosissani tälle kirjalle.

On hyvä. Kovin usein suomennettu runous on jättänyt minua koskettamatta; ei välity, ei mikään. Mutta Melikassa on jotain. En tiedä, johtuuko se rytmistä vai teemoituksesta vai mistä. Suuri kiusaus on esittää, että jokin suomalais-ugrilainen taustakumu olisi syynä. Tuskin. Sergejn tekstit eivät edusta mitään museoitua tuohivirsukulttuuria vaan ovat eturintamassa. Venäläis-mordvalais-antiikkis-suomalainen kollaasi. Näin, hyvin ja nautin.

Jukka Koskelainen kiitteli Hesarin arvostelussa kirjan selitysosastoa ja esittelytekstiä. Vielä mielenkiintoisempia ovat loppuun käännetyt esseet, joissa on sekä poeettista pohdintaa että kulttuuris-yhteiskunnallista Venäjä-ruodintaa. Tämän voisi ottaa yleiseen käyttöön. Miksei runokirjoihin voisi liittää tekijän esseen tai pari? Ei välttämätä tekstiä selittäviä runoilijan omia tulkintoja – ne ovat yleensä epäkiinnostavia – vaan ihan vaan jotain esseistiikkaa.

2 Responses to “Melika”


  • Esseeosio runokirjassa voisi olla hyvä juttu tai sitten ei. Tähän nerokkaaseen tulokseen päädyn siltä pohjalta, että jotkut runokirjat ehkä vesittyisivät, kun esseetyyli lävähtää päälle. Siis vaikka kyseessä ei olisi tulkintaohje.

    Mutta toisinaan varmasti toimisi. Ja varmasti jotkut runovammaiset (i.e. lukevat ihmiset, jotka eivät kykene lukemaan runoja. Heitä on.) voisivat hairahtua ostamaan kirjan esseiden vuoksi ja siten lukemaan myös runot, kun on suorasanaisella ensin vakuutettu, että maapallo pyörii kyllä, vaikka Jacasser alkaa seikkailla.

  • En tiedä miksi ja miten juuri nykyinen kansien väliin painamisen tyyli on muotoutunut. Kootuissahan selittäviä esseitä kyllä on, tosin muiden kynästä.

Leave a Reply