Menneet väännöt

Äskeisellä Tallinnan-matkalla innostuin lukemaan sananvapausjärjestö Suomen PENin 75-vuotishistoriikkia (2003).

Kylmän sodan vuosina ei ollut helppoa. Kirjailija Eeva Kilpi toimi PENin puheenjohtajan vuosina 1970-1974, samoihin aikoihin kun kuuluisaa toisinajattelijakirjailija Aleksandr Solzhenitsynia painostettiin ja lopulta karkotettiin Neuvostoliitosta. Siitä syntyi maailmanlaajuinen kohu, mutta YYA-Suomessa Solzhenitsynin tukeminen ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Eeva Kilpi kertoo uhanneensa lopulta erota, jos Solzhenitsyniä tukevaa julkilausumaa ei tehtäisi. Se tehosi, Kilpi muistelee.

Olen lukevinani rivien välistä, että se osa kirjallistoa, joka 1970-luvulla kilahti kaikkein laitimmaiseen vasemmistoon piti PENiä läntisenä ja liberaalina järjestönä. Mikä se tietysti olikin; ja hyvä niin.

1940-luvusta historiikki ei kerro mitään, mikä on vähän epäilyttävää. Suomen PENin puheenjohtajana oli aloittanut Frans Emil Sillanpään jälkeen V. A. Koskenniemi vuonna 1939. Natsit olivat tietysti kaapanneet Saksan PENin haltuunsa jo aikaisemmin ja Thomas Mannin johdolla Yhdysvaltoihin oli perustettu  saksalaisten maanpakolaiskirjailijoiden PEN (joka muuten on edelleen olemassa). Viime toukokuussa Slovenian PEN-matkallani kuulin, että vuonna 1933 pidetyssä PENin maailmankongressissa Dubrovnikissa natsismi tuomittiin ja tämä oli kuulemma ensimmäinen kansainvälinen päätös ja julkilausuma natseja vastaan.

V. A. Koskenniemi sen sijaan muistetaan miehenä, jolta riitti ymmärtämystä sekä saksalaiselle natsismille että italialaiselle fasismille hämmentävän paljon. Hänen matkakirjoituksensa näistä maista 1930-luvulta huokuvat milteipä ihailua ja hän myös kirjoitti ylistysrunon Lapuan liikkeelle, joka yritti pystyttää fasismia  Suomeen. Tietäisiköhän joku mitä Koskenniemi puuhasi PENin puheenjohtajana 1940-luvulla. Natsien kirjarovioita hän tuskin tuomitsi.

0 Responses to “Menneet väännöt”


  • No Comments

Leave a Reply