Kirjaamo

Avaudun. Olen tietsikkapelimiehiä. Alkaen jostain neljätoistakesäisestä olen viettänyt säännöllisesti tuntikautisia sessioita, joissa tapetaan ja juostaan, lennetään ja rakennetaan imperiumeja. Pienin syy tähän ei ole MikroBitti-lehti, jota olen lukenut 20 vuotta tai jotain. Nykyään pelaan kyllä vähemmän kuin ennen, apollooninen minä on raivannut tieltään dionyysista, kai. Jotkut yrittävät keksiä pelaamiselleen tekosyitä, kuten että se on kehittävä harrastus tai ties mitä. Höpöhöpö. Pelaaminen on viihdettä, eikä viihteellä ole muuta tarkoitusta kuin antaa hetken helpotus, auttaa unohtamaan. Taide kysyy kuolemaa, viihde (ja uskonto) yrittää estää meitä sitä muistamasta. Sinäkin, rakas lukijani, kuolet.

Journalistisesti MikroBitti on nykyään hivenen kyseenalainen tekele. Toki on mukana perusteellisia laitevertailuja, joiden avulla kuluttajat (entiset kansalaiset) voivat valita mihin vimputtimeen rahansa seuraavaksi laittavat. Mutta lisäksi lehdessä on ’Uudet tuotteet’ -osioita, joissa täysin kritiikittömästi vain esitellään ilmeisesti valmistajien lähettelemiä vimpaimia. Näitä ’juttuja’ on vaikea erottaa lehden mainossisällöstä. Kuten on myös uuteen MikroBittiin ilmestyneitä elokuva- ja musiikki”arvosteluita”, jotka nekin ovat silkkaa mainosta.

Lehden yleishabitus huokuu, voi kuinka yllättävää, harrasta teknologiauskovaisuutta. Perussanoma on, että hyvä ihmiselämä on uuden kodinelektroniikan ostamista. On MB:ssä fiksuimmisto-osastokin. Uusimmassa numerossa tutkija Kari A. Hintikka, joka useimmiten kirjoittaa jokseenkin hurmahenkistä teknohypeä, myöntää kolumnissaan, että ns. perinteinen media tulee säilymään blogien, YouTuben sun muun rinnalla. Vaikka kuinka olisi kaikilla mahdollisuus suoltaa asiansa verkkoon (kuten minä tässä & parhaillaan), se ei yhtään auta löytämään sitä mikä on oleellista. Sitä varten ovat laatumedian journalistit, onneksi.