Teoksesta toiseen

 

Viime viikot olen jumpannut elokuussa ilmestyvää romaania Perintö. Meneillään on viimeistelyvaihe. Paljon kielellistä hiomista, mutta vielä on mahdollisuus isompiinkin säätöihin.

Kun päästä alkoi nousta savua, päätin tehdä välillä jotain muuta. Kävi Taidehallissa katsomassa Markku Keräsen maalausten näyttelyn.

Irtaantuminen onnistui vain osaksi. Omat ajatukseni sulautuivat näyttelyyn.

Markku Keräsen maalauksista on sanottu, että ne ikään kuin työntävät seuraavia teoksia. Ituja tulevista teoksista näkyy vanhemmissa. Varhaisemmat konkreettiset ihmisaiheet ovat hiljakseen muuttuneet abstrakteiksi. Ihmispariskuntien tilalle tulee elementtien ketjuja ja lopulta värikkäitä ympyröitä. Kun tarkkaan katsoo, jo vanhemmissa teoksissa näkyy tietynlainen ketjuuntumisen idea, esimerkiksi teoksessa, jossa mies ja nainen halaavat toisiaan. Se on kuin ensimmäinen rinkula joka muuttuu DNA-ketjun näköiseksi jonoksi seuraavan vuosikymmenen töissä.

Jotain tämän kaltaista tunnistan kirjallisuudessa, ainakin omassa kirjoittamisessani. Edelliset teokset sisältävät idullaan seuraavia.

Käytännön tasolla tämä ilmenee usein niin, että jossain vaiheessa työn alla oleva teos alkaa jo kyllästyttää ja mieleen nousee ideoita uusista.

Juuri tässä tilanteessa olen nyt. Tiedän hyvin, että nyt kannattaisi puristaa loppuun asti. Sen jälkeen, kun kirja on lähtenyt maailmalle, mitään ei ole tehtävissä.

 

Kirjallinen yliopistovisiitti

 

Pakkanen kirveli poskia, mutta siitä välittämättä kävin eilen pitkästä aikaa Helsingin yliopistolla. Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan Kirjalliset väärennökset -teoksen julkaisutilaisuus pidettiin Tiedekulmassa. Yliopiston työntekijät olivat sattumalta samana päivänä lakossa, mutta siitä huolimatta iso joukko ihmisiä oli saapunut paikalle.

Mitä kiinnostavin teos. Tekijät kartoittavat tapauksia kirjallisuuden historiasta, joissa on ollut kyse esimerkiksi sepitetystä kansalliseepoksesta, väärentämisestä, plagioinnista tai muusta kepulipelistä.

Yksi kohuksi asti noussut tapaus oli muutama vuosi sitten Panu Rajalan romaani Intoilija. Paljastui, että siinä oli kymmeniä sivuja I.K. Inhan teoksista lähes sanasta sanaan kopioitua tekstiä. Rajalan taisi pelastaa käräjöinniltä vain se, että Inhan teoksien tekijänoikeuden suoja-aika oli jo umpeutunut (7o vuotta tekijän kuolemasta). Joissakin muissa maissa näin ei olisi käynyt. Esimerkiksi Ranskassa moraaliset tekijänoikeudet eivät vanhene eli lainatuissa kohdissa on aina mainittava alkuperäinen tekijä. Suomessa sen sijaan on periaatteessa mahdollista julkaista omissa nimissään toisten teoksia, jos niiden suoja-aika on umpeutunut – ilman että oikeaa tekijää edes mainitaan. Erikoista tapauksessa oli myös se, että koko vyyhdin esiin nostanut toimittaja Seppo Puttonen joutui kohun aikana kritiikin kohteeksi, ehkäpä enemmän kuin Rajala itse.

Kirjallisuudentutkija Panu Rajalan nimi on viime aikoina noussut esiin myös seksuaalisen häirintään liittyvien epäilyjen johdosta. Kenellekään kirja-alalla pitempään toimineelle tämä ei ole uutinen, kummallista on lähinnä se, että asia pysyi piilossa niinkin pitkään.

Nostattavan keskustelun jälkeen vaihdoin muutaman sanan tilaisuudessa yleisönä olleiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon ja suuresti arvostamani professori emeritus Hannu Riikosen kanssa. Hekin olivat Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan teoksesta innoissaan. Riikonen myös kertoi, että hänen käydessään yliopistolla syömässä terhakka lakkovahti oli tullut tiedustelemaan, ettei hän vain ole tulossa töihin. Emerituksia yliopistolaisten lakko ei kaiketi kuitenkaan koskenut. Ja taitaa olla niin, että yliopistolaisten lakkoilun vaikutus on samanlainen kuin jos kirjailijat menisivät lakkoon.

Martin Schulzista ja tekijänoikeuksista

Martin Schulz ja PEN Internationalin delegaatio Brysselissä vuonna 2015

Yllätysuutinen Saksasta kertoo, että SPD:n puheenjohtaja Martin Schulz luopuu sekä puolueensa puheenjohtajuudesta että ministerin paikasta tulevassa hallituksesta.

Tapasin Schulzin muutama vuosi sitten, kun hän oli vielä Euroopan parlamentin puhemies. PEN Internationalin delegaatio keskusteli Schulzin kanssa Euroopan pakolaistilanteesta, ilmaisunvapauskysymyksistä ja myös tekijänoikeuksista. PEN oli juuri saanut valmiiksi oman tekijänoikeuslinjauksensa, johon Schulz kabinetteineen kiinnostuneena perehtyi. Martin Schulz osoittautui kirjallisuuden tuntijaksi. Ennen poliitikon uraansa hän toimi kirjakauppiaana.

Juuri nyt kirjallisuuden ystävä Schulzia kaivattaisiin Euroopan parlamentissa. Miksikö? Siksi, että EU:n tekijänoikeusuudistus on loppusuoralla ja ratkaisevat hetket ovat tulossa. Peli on kovaa.

Kirjailijat ovat olleet huolissaan ehdotetusta artikla 12:sta, joka voi uhata lainauskorvauksia. Mutta kokonaisuuden merkittävimmät kohdat ovat muualla. Yksi tärkeimmistä koskee niin sanottua value gapia, johon komission ehdotus pyrkii puuttumaan. Value gap tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä iso osa luovien alojen teosten arvosta siirtyy alustapalveluille sen sijaan, että se tulisi teosten tekijöille ja luovien alojen yrityksille.  Facebookin ja Googlen omistaman Youtuben kaltaiset palvelut hyödyntävät toisten tekemää sisältöä ja saavat niiden avulla mainostuloja. Nämä nettifirmat eivät maksa sisältöjen tekijöille mitään tai maksavat erittäin vähän. Ne toimivat siis toisin kuin sellaiset palvelut, jotka maksavat asianmukaisesti tekijänoikeuskorvauksia, kuten HBO, Spotify tai Netflix.

Nettijätit, jotka ovat myös veroparatiisifirmoja, lobbaavat ankarasti komission ehdotusta vastaan. Ne saavat tukea tekijänoikeuksien ideologisilta vastustajilta eli piraateilta. Saksalainen piraattimeppi Julia Reda tukee Googlen ja Facebookin tavoitteita, mutta muotoilee agendansa toki toisin, hänelle kyseessä on ”netin avoimuuden” ja ”sananvapauden” puolustaminen. Yksittäisellä piraatilla ei olisi juuri vaikutusvaltaa, mutta Reda on Vihreiden ryhmän varapuheenjohtaja ja valtaosa vihreistä on myös nettifirmojen puolella. Tämä ei koske vain europarlamentin vihreitä vaan kaikkien maiden vihreiden puolueiden poliitikkoja. Suomen Vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi kertoi juuri eilen Twitterissä tapaamisestaan Googlen lobbareiden kanssa.

Ainakin minun somekuplassani kovin moni taiteilija, kirjailija, luovan alan tekijä ja yrittäjä kannattaa vihreitä. Kävi EU:n tekijänoikeusuudistuksessa lopulta miten tahansa, ehkä se ainakin havahduttaa luovan luokan ja kulttuurin ystävät arvioimaan suhdettaan Vihreisiin.

 

 

Tammipäiväkirja XI – Vuoden 1918 tapahtumat

Isoäitini veli eli isoenoni Kalevi Alajoki kuoli jokin aika sitten 103-vuotiaana. Hän oli varmasti yksi viimeisistä ihmisistä, jolla oli omakohtaisia muistoja vuodesta 1918. Kalevi säilyi teräväpäisenä loppuun asti. Hän oli monessa mielessä hämmästyttävä ihminen. Vuonna 2006 Kalevi julkaisi esikoisromaanin, 92-vuotiaana. Helsingin Sanomat haastatteli häntä muutama vuosi sitten.

Kalevi Alajoki

Kalevi muisteli usein perheen pakomatkaa talvella 1918 yli jäätyneen Mouhijärven. Kotikunta Suodenniemi sijaitsi rintama-alueen tuntumassa, ja sekä punaiset että valkoiset toimivat siellä.  Isä Felix oli siirtynyt pohjoiseen valkoisten alueelle jo aikaisemmin. Helmikuussa surmattiin pitäjän kirkkoherra Kaarlo Kalpa, ja tilanne muuttui entistä uhkaavammaksi. Kalevin äiti lapsineen päätti lähteä. Kalevi muisti, että mukaan rekeen otettiin säkillinen viljaa. Järveä ylitettäessä rannalta ammuttiin, ja pikkupoika näki välähdyksiä. Hän piti sitä vain jännittävänä.

Traagisesta vuodesta 1918 puhuttaessa pidän kirjailija Veijo Meren antamaa nimeä parhaana – vuoden 1918 tapahtumat.

Osa sukulaisistani oli myös toisella puolella. Isoisäni isä Kalle Mäkelä ei osallistunut sotaan, mutta sympatisoi punaisia, vaikka tilallinen olikin. Isoisäni Reino muisteli, kuinka valkoiset etsivät Kallea, tunkeutuivat taloon ja uhkailivat perhettä aseilla. Kallen puoliso Emma sanoi pikkulapset sylissään sotilaille, että ampukaa vaan, menee sitten kolme yhtä aikaa.

Tammipäiväkirja X – Merveli ja Metropolis

Kirjavuosi 2018 alkoi osaltani eilen ensimmäisten julkkarien myötä. Saila Susiluoto ja Helena Sinervo järjestivät vasta ilmestyneiden kirjojensa yhteisjuhlat Ravintola Kappelin kellarissa.

Helenan ja Sailan kanssa voimme kurkistaa tämän blogin historiaan. Yksi varhaisimmista merkinnöistäni kahdentoista vuoden takaa kertoo, kuinka teimme kirjavaihtarit Helenan kanssa vuonna 2006.

Saila puolestaan toimitti nyt jo edesmenneen Motmot-vuosikirjan vuonna 2003. Silloin sain milteipä ensimmäistä kertaa runojani julkaistua.

Mervelin ja Metropoliksen kanssa menee aikansa. Luen ne kevään mittaan, hitaasti nautiskellen. Ensiselailulla tarttui tämä.

 

Miten sulavasti avautuvat sivut

niin kuin sulka sulaa taivaanmittaan

ja taittaa sen kulman hellästi sivuun

ja taitaa, taivaltaa halki siivenmitan

 

sataa tähtiä, sata tähteä lähteessä

katsoo kuvaansa peilintäydeltä

 

meri helskyy hopealankoja

kimaltavien kalojen rankoja, suomuja

sataa kuin tähtiä, täyttyviä toiveita

 

(Metropolis, s. 97)

 

Tammipäiväkirja IX – Lontoo

Täällä jälleen. Saavuin pikavisiitille Lontooseen osallistuakseni PEN Internationalin hallituksen kokoukseen. Vakihotellissa jo muistivat minut: ”Welcome Mr. Tontti. You have a Board meeting again, am I right?”

Ajankohtaiset tapahtumat tunkeutuivat kokouksen osaksi. Turkkilainen kirjailija Burhan Sömnez ei päässyt osallistumaan. Turkissa on alkanut uusi pidätysaalto, joka liittyy Turkin aloittamaan hyökkäykseen Syyrian kurdeja vastaan.

Tapasimme myös English PENin hallituksen illallisen merkeissä. Heidän uusi puheenjohtajansa ihmisoikeusjuristi ja tietokirjailija Philippe Sands on äskettäin aloittanut tehtävässään. Erinomaisen hieno ihminen. Tapasin hänet jo aikaisemmin syksyllä PEN-kongressissa Ukrainan Lvivissä. Harva tietokirja on ollut minulle yhtä intensiivinen lukukokemus kuin Sandsin East West Street: On the Origins of Genocide and Crimes against Humanity. Se on onnistunut yhdistelmä Sandsin oman juutalaisen suvun historiaa Ukrainasta ja jännityskertomusmainen tarina siitä, kuinka kansanmurha ja rikos ihmisyyttä aikanaan tulivat osaksi kansainvälistä oikeutta. Keskeisiä toimijoita olivat Lvivistä kotoisin olleet juristit Hersch Lauterpacht ja Rafael Lemkin. Vahva suositus.

Huomenna aamukoneella Helsinkiin.

Tammipäiväkirja VIII – Supersankareista, filosofiasta ja tekijänoikeuksista

MARVELin supersankarien nousu elokuvien myötä laajempaan tietoisuuteen on ollut minulle huima matka takaisin lapsuuteen. 1980-luvulla pikkupoikana luin ahkerasti esimerkiksi Hämähäkkimiestä ja Ryhmä-X -lehtiä. Silloin se oli paljolti nörtahtavien poikien juttu. Viime vuosina olen palannut MARVEL-fanituksen pariin. Se on ehkä jotain sukua sille ilmiölle, että jotkut lukevat yhä uudestaan aikuisenakin lapsuutensa L. M. Alcottin Pikku naisia–kirjat ja L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö -sarjat. Nostalgiaa, sitä juuri.

2000-luvun elokuvien myötä muutkin kuin tosifanit ovat oppineet tuntemaan Thorin, Kostajat eli Avengersit, Wolverinen ja koko MARVELin supersankarien ja -konnien hämmästyttävän universumin. Outoa kyllä, samaan aikaan sarjakuvien suosio on romahtanut. Sarjakuvien myyntiluvut ovat Yhdysvalloissa laskeneet rajusti 1990-luvun alun huippulukemista. Suomessa ilmestyi parhaimmillaan neljä eri MARVEL-lehteä, nyt enää yksi, Hämähäkkimies.

Tutkijatkin ovat kiinnostuneet supersankareista. Professori Mark White esimerkiksi on kirjoittanut moraalifilosofiasta ja supersankareista teoksessa The Avengers and Philosophy. Whiten katsannossa Rautamies (Iron Man) edustaa utilitarismia, Kapteeni Amerikka kantilaista velvollisuusetiikkaa ja Thor aristoteelista hyve-etiikkaa. Ei pöllömpi hahmotus.

Filosofian lisäksi toinenkin henkilökohtainen kiinnostuksen kohteeni kietoutuu MARVEL-maailmaan, nimittäin tekijänoikeudet. 2000-luvun elokuvissa tosifaneja on ärsyttänyt se, että niistä on puuttunut yksi MARVEL-universumin keskeinen ominaisuus. Sarjakuvissa supersankarit ja -konnat kohtaavat vähän väliä toisensa. Ryhmä-X ja Kostajat esimerkiksi toimivat välillä yhdessä ja välillä kamppailevat keskenään. Elokuvissa tämä ei ole ollut mahdollista tekijänoikeussyistä. MARVEL myi aikanaan sankariensa elokuvaoikeuksia eri puolille. Ryhmä-X ja Wolverine -elokuvat esimerkiksi on tehnyt 20th Century Fox ja Hämähäkkimies-elokuvat Sony. Disneyn ostama MARVEL alkoi lopulta tehdä itse elokuvia jäljellejääneistä sankareistaan kuten Thorista ja muista Avengers-ryhmän jäsenistä.

Joulukuussa 2017 Disney osti 20th Century Foxin huumaavaan 52 miljardin dollarin hintaan. MARVEL-faneille tämä oli suuruutinen. Nyt suuri osa elokuvaoikeuksista on taas yhdessä paikassa, ja MARVEL-maailman myriadit kohtaamiset eri hahmojen välillä mahdollisia myös elokuvissa. Toukokuussa 2018 ilmestyvään Kostajat-elokuvaan Avengers: Infinity War tämä ei kuitenkaan ehdi vaikuttaa. Elokuva perustuu 1990-luvun sarjakuvaan Ikuisuuden rautahanska, joka ilmestyi Suomessa MARVEL-lehden numeroissa 5/1993 ja 7/1993. Ne lukeneet jäävät elokuvasta kaipaamaan monia keskeisiä hahmoja.

 

 

Tammipäiväkirja VII – Miksi en äänestä presidentinvaaleissa?

Tänään alkoi presidentinvaalien ennakkoäänestys. Aikani puntaroituani olen päättänyt, että en äänestä näissä vaaleissa ollenkaan.

Miksi?

1) Jos presidentinvaaleja ei olisi, äänestysprosentti oikeasti tärkeissä vaaleissa nousisi. Henkilöihin keskittyvät presidentinvaalit antavat virheellisen kuvan politiikasta. Oikeasti tärkeitä asioita päätetään kunnanvaltuustoissa, eduskunnassa ja Euroopan parlamentissa. EU on jokaisen kansalaisen elämän kannalta kaikkein tärkein vallan käytön paikka, mutta Euroopan parlamentin vaalien äänestysprosentti on kaikkein alhaisin. Ihmisten taju yhteiskunnallisesta päätöksenteosta on lohduttoman huonolla tolalla ja nykyinen presidentti-instituutio tukee tätä.

2) Suomen presidentti-instituutio on tsaristinen jäänne, josta pitäisi vihdoin päästä eroon. Kukaan ehdokkaista ei ole pitänyt esillä siirtymistä aitoon parlamentarismiin. Mikä on parlamentaarisen demokratian ydin? Se on jatkuva vastuunalaisuus. Poliittisen johdon – pääministerin ja hallituksen – on nautittava parlamentin luottamusta koko ajan. Jos meno ei tyydytä, johtajat voidaan vaihtaa nopeasti. Mutta kuten Venäjällä ja Yhdysvalloissa, myöskään Suomessa presidentti ei ole virkakautenaan vastuussa tekemisistään kenellekään. Mallia voisi ottaa Saksasta, missä on kyllä myös presidentti, mutta hänellä ei ole kuin arvovaltaa. Myös muissa Pohjoismaissa toimii parlamentaarinen demokratia, kuninkaalliset ovat koristeita ja pääministerit johtavat politiikkaa. Suomessa sen sijaan on kummallinen sekamalli, joka on koko ajan altis vakavalle kriisille, jos pääministeri ja presidentti riitautuvat.

 

Tammipäiväkirja VI – Korruptiosta ja luottamuksesta

Mitä ajattelin tänään? Viime viikkoina on uutisoitu virkamiesten väärinkäytöksistä ja niihin liittyvistä epäilyksistä. Tullin pääjohtajaa Antti Hartikaista vastaan on juuri nostettu syyte. Valtakunnansyyttäjä Martti Nissinen sai jo tuomion. (Nissisen tapasinkin viime vuonna, kun olimme keskustelemassa A-teeman Vihapuheillassa.) Helsingin tuoreen piispan Teemu Laajasalon talousepäselvyydet on liitetty samaan sarjaan, vaikka kyse on aika lailla erityyppisestä asiasta.

Tällaisia tapauksia on usein tulkittu sanomalla, että ne ”heikentävät luottamusta virkamiehiin”. Varmaan näin onkin. Mutta toisaalta. Korruptiota ja virka-aseman väärinkäytöksiä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Hyvin toimivassa järjestelmässä ne paljastuvat, ainakin osa niistä. Kaikkein epäilyttävintä olisi, jos viranomaisten tekemiä rikkomuksia ei nousisi julkisuuteen ollenkaan. Sellainen tilanne heikentäisi ainakin minun luottamustani virkamiehiin ja koko yhteiskuntajärjestelmään paljon enemmän kuin se, että tapauksia vähän väliä esiintyy.

 

Tammipäiväkirja V

Mitä ajattelin tänään? Laura Hallamaa kirjoittaa Helsingin Sanomissa länsimaisesta kulttuurista. Hän viittaa filosofi Kwame Anthony Appiahin kirjoitukseen ”There is no such thing as western civilisation” Guardianissa. Provokatorinen otsikko ei ole vailla perusteita, mutta leveällä pensselillä vedetyissä kulttuurihistoriallisissa yleistyksissä on vaaransa.

Esimerkki. Appiahiin tukeutuva Hallamaa kirjoittaa modernia Eurooppaa edeltävistä ajoista: ”Edeltävä, kristinuskon korruptoima Eurooppa vähät välitti esimerkiksi Aristoteleen ja Pythagoraan teksteistä.” Hmm. Ei kai nyt ihan noin. Pythagoras oli myyttinen eksentrikko jo antiikin aikana, mutta Aristoteles oli keskiajan Euroopassa kyllä kohtuullisen tunnettu. Yksi keskiajan merkittävimmistä filosofeista Tuomas Akvinolainen nimenomaan perusti omat kirjoituksensa Aristoteleeseen.

Essehtimisen perusongelma on juuri tämä.  Jotta voisi sanoa jotain yleisellä tasolla kiinnostavaa, joutuu välttämättä yksinkertaistamaan ja sivuuttamaan oman ison väitteen vastaiset detaljit. Yksityiskohtiin porautuvat tutkijat harvemmin harrastavat isoja yleistyksiä omalla alallaan (Appiah ei ole keskiajan tutkija). Mitä vähemmän jostain asiasta tietää, sitä yleisluontoisemmiksi mielipiteet käyvät.

Mutta Appiahista vielä. Tapasin hänet muutama vuosi sitten, kun hän toimi PEN American Centren presidenttinä. Appiah piti taannoisessa PEN-kongressissa hienon alustuksen ilmaisunvapaudesta ja jumalanpilkasta. Nykyään Appiahin maine filosofina on kasvanut ja kuulemani mukaan hänen teoksiaan luetaan opintopiireissä Suomenkin ylipistoissa.