Kirjaamo

Äskeisellä Tallinnan-matkalla innostuin lukemaan sananvapausjärjestö Suomen PENin 75-vuotishistoriikkia (2003).

Kylmän sodan vuosina ei ollut helppoa. Kirjailija Eeva Kilpi toimi PENin puheenjohtajan vuosina 1970-1974, samoihin aikoihin kun kuuluisaa toisinajattelijakirjailija Aleksandr Solzhenitsynia painostettiin ja hänet lopulta karkotettiin Neuvostoliitosta. Siitä syntyi maailmanlaajuinen kohu, mutta YYA-Suomessa Solzhenitsynin tukeminen ei ollut mitenkään itsestäänselvää. Eeva Kilpi kertoo uhanneensa lopulta erota, jos Solzhenitsyniä tukevaa julkilausumaa ei tehtäisi. Se tehosi, Kilpi muistelee.

Olen lukevinani rivien välistä, että se osa kirjallistoa, joka 1970-luvulla kilahti kaikkein laitimmaiseen vasemmistoon piti PENiä epäilyttävän läntisenä ja liberaalina järjestönä. Mikä se tietysti olikin; ja hyvä niin.

1940-luvusta historiikki ei kerro mitään, mikä on vähän epäilyttävää. Suomen PENin puheenjohtajana oli aloittanut Nobelin vuonna 1939 saaneen Frans Emil Sillanpään jälkeen V. A. Koskenniemi. Natsit olivat tietysti kaapanneet Saksan PENin haltuunsa jo aikaisemmin ja Thomas Mannin johdolla oli perustettu Yhdysvaltoihin saksalaisten maanpakolaiskirjailijoiden PEN (joka muuten on edelleen olemassa). Viime toukokuussa Slovenian PEN-matkallani kuulin, että vuonna 1933 pidetyssä PENin maailmankongressissa Dubrovnikissa natsismi tuomittiin ja tämä oli kuulemma ensimmäinen kansainvälinen päätös ja julkilausuma natseja vastaan.

V. A. Koskenniemi sen sijaan muistetaan miehenä, jolta riitti ymmärtämystä sekä saksalaiselle natsismille että italialaiselle fasismille hämmentävän paljon. Hänen matkakirjoituksensa näistä maista 30-luvulta huokuvat milteipä ihailua ja hän myös kirjoitti ylistysrunon Lapuan liikkeelle, joka yritti pystyttää fasismia myös Suomeen. Tietäisiköhän joku mitä Koskenniemi puuhasi PENin puheenjohtajana 1940-luvulla. Natsien kirjarovioita hän tuskin tuomitsi.

Kuten tunnettua, kirjoja kirjoitetaan vain kahdesta aiheesta: rakkaudesta ja kuolemasta. Tämä jo kulunut tiivistys on jäänyt päähäni kieppumaan ei vähiten siksi, että se pätee oikeastaan kaikkeen mitä olen kirjoittanut. Juoni ja muu sellainen on vain puite, kuolemasta ja sitä vasten asettuvasta rakkaudesta on kyse, kaikessa.

Tämä nousi taas kerran mieleeni kun äsken palasin kotiin taidenäyttelyn avajaisista. Helsingin kaupungintalon aulassa sijaitsevassa Virka Galleriassa avautui  Timo Wrightin kuratoima näyttely, jossa on neljän valokuvaajan teoksia teemasta vanitas; turhuus, katoavaisuus. Tuomas Sarparannan kuvat parikymppisistä elämän kynnyksellä ja Nina Merikallion otokset pitkän uran tehneistä, jo vanhenevista kaunotarmaisista valokuvamalleista pistävät miettimään. Jonna Rutasen kuvat Berliinistä tangeeraavat Sarparannan teosten kanssa: nuoruus on ikuisuuteen jatkuva horisontti, johon ei kuoleman ajatuksella ole sijaa. Nuoruus päättyy, kun tajuaa, että joskus kuolee. Sinäkin siellä.

Ai miksikö päädyin avajaisiin? Koska Virka Gallerian Soile pyysi runon näyttelykatalogiin, tämän. Liittyy aiheeseen.

Moni kirjailija vierastaa kirjamessuja. Hikistä hortoilua tuhansien ihmisten tönittävänä turruttavan melun keskellä. Epätoivoista suunnistamista kummallisten koodien viidakossa. Missä on osasto 3×77? Pitäisi olla siellä haastateltavana kolmen minuutin päästä ja ympärillä näkyy vain metrilakukojuja. Kirjailija haluaisi puhua uudesta kirjastaan, mutta haastattelija kysyy isäsuhteestasi ja mitä mieltä olet Matti Nykäsestä.

Toisaalta. Kirjamessut toimivat hyvin kokoontumisajoina. Messuilla tapaa muutamassa päivässä ystävät, kaverit, liittolaiset ja vihamiehet. Ja lukijat.

Tämän vuoden messuohjelmani on tiukahko, melkein joka päivä joillakin lauteilla kärventymässä. Nämä on hyvä kirjata ylös jo siksikin, että muistan ilmiintyä sinne minne pitää silloin kun pitää:

Perjantaina 28.10. klo 13.00 Kullervo. Mitä ammatikseen kirjoittavan tulee tietää tekijänoikeksista? Pirjo Hiidenmaa, Juri Nummelin, Jarkko Tontti, Petri Savolainen  ja Tuula-Liina Varis. Pj. Siskotuulikki Toijonen. Järjestää Suomen arvostelijain liitto.

Lauantaina 29.10. klo 16.oo Akateemisen kirjakaupan osastolla (7k41) haastateltavana romaanista Sali.

Lauantaina 29.10. klo 16.30 Helsinki-kirjojen osastolla (7b47) haastateltavana romaanista Sali.

Lauantaina 29.10 klo 17.00 Rosebud-kirjakaupan osastolla (6b95) haastateltavana romaanista Sali.

Sunnuntaina 30.10. klo 11.00 Takauma. Sananvapaus nyt! Suomen PENin kirjailijat Markus Nummi, Jarkko Tontti ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Vieraana Eva Neklyaeva.

Sunnuntaina 30.10. klo 12.00 – 12.30 kirjailijoiden tekijänoikeusjärjestö Sanaston osastolla 7b38.

Ai niin. On myös varjomessut. Muutama sata metriä Messukeskuksesta sijaitsee idyllinen puutalo Rauhanasema, hässäkän vastapainoksi. Nuoren Voiman Liiton juhlasalonki lauantaina 29.10. Suomen PEN  onnittelee 90-vuotiasta liittoa klo 20.30: Muharrem Miftari-Remin iranilaisia runoja ja musiikkia. Minäkin siellä.

Ennen rakastin syksyä, sen vähän jo väsynyttä auringonkiilaa. Ruskean, keltaisen ja punaisen kirjomia vaahteroita, kirpeää kosketusta poskella kun astuu ulos ovesta kaupungin vielä kuiville kaduille. Muistan eräänkin aamun 1990-luvulta kun lähdin aamuluennolle itäpasilalaisesta opiskelijakopperosta ja nostin katseeni kohti huikaisevan korkeaa taivasta ja vaahteroiden keltaista. Ajattelin, ettei voi olla paremmin. Maailma on avoinna ja minä olen valmis.

Johtuneeko kirjasyksyksi kutsuttujen ADHD-kuukausien hermostuneesta pähinästä vai mistä, mutta nykyään odotan syksyn pian päättyvän. Tulisi jo talvi, pysähtynyt kylmä, jolloin voi istua hiljaa, lukea, kirjoittaa, ajatella. Pimeää ja kylmää kylläkin inhoan, mutta kirkasvalolamppu pelastaa. Ja, anteeksi ilmasto, nykyään matkustan myös lämpimään etelään latautumaan.

Muutama mielenkiintoinen on jäänyt haaviini kesän ja syksyn kirjoista. Chris Cleaven Little Been tarina (Gummerus, 2011. Suom. Irmeli Ruuska), on minun kirjallisuuttani. Ian McEwan -tyylistä ironista keskiluokan kuvausta yhdistettynä painavaan sanottavaan. Harmikseni olin matkoilla kun Cleave äsken käväisi Suomessa.

Esikoisrunous kertoo parhaiten mitä kirjallisuudessa tapahtuu seuraavan viidentoista vuoden kuluessa. Sieltä tulevat heikot signaalit, jotka muuttuvat hiljakseen valtavirraksi. Jermu Koskisen Niin kauas kuin vyötä riittää (Helsinki-kirjat, 2011), on tähän mennessä vuoden kiinnostavin runokirja, jonka olen saanut luettua. (Tosin muutamakin on vielä lukematta.) Ei pelkkää nokkelikkomaista kieli-ilottelua, vaan myös vinosti viisasta sanottavaa. Tämä miehen kirjoittamisia kannattaa seurata.

Vilja-Tuulia Huotarinen tunnetaan parhaiten runoilijana, mutta hän on kirjoittanut muutakin. Tuorein on valoa, valoa, valoa (Karisto, 2011). Kerrassaan omanlaisensa tarina neljätoistavuotiaista tytöistä, kuolemasta ja Tšernobylistä. Lukijaa puhutteleva ja tekstiin punkeava kertoja hämmentää tämän kiehtovaksi tekstiksi. Kirjaamo suosittelee.

Ai niin. Ruotsin akatemia palkitsi vihdoinkin runoilijan. Tomas Tranströmer olisi ansainnut Nobelinsa jo vuosia sitten. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Runoilijaa kunnioittaa parhaiten runolla, tässä hommage à Tomas Tranströmer:

Illalla hotellissa mies nauroi lasin yli,
iloaan hän nauroi
kaunista naistaan
ja he olivat väsyneitä, onnellisia
kulkeneet koko päivän halki kaupungin,
nähneet rikkautta, surua,
kaikki ruskean ja kimaltavan sävyt
he olivat nähneet vanhuksia
joista oli kuivunut pois kaikki viisaus
he olivat nähneet kerjäläisiä,
autokolarin ja aasilla ratsastavan pojan
ja he muistelivat päivää
yli ja läpi lasin he muistelivat
sen tavanomaista etelän kulkua
mutta eniten he muistelivat nuorta miestä
jonka he kohtasivat puiston penkillä,
nuorta sinisilmäistä miestä
täällä seuduin harvinaisen väristä
hän ei pyytänyt mitään
ei myynyt aurinkolaseja
ei halunnut kosketella naisen kättä tai muuta
katsoi vain ja sanoi salaperäisiä sanoja
jotka olivat yhtä aikaa vierasta ja omaa kieltä
he eivät saaneet häntä mielestään
ja nauru kuivui lasin pohjaan
kun he illalla makasivat vierekkäin hotellihuoneessa,
ruudun edessä ja yrittivät vaihtaa kanavalta toiselle
näkyi vain sinistä, sitä samaa sinistä.

Hotelli- ja konferenssielämä jatkuu. Tällä kertaa vuorossa vanha kunnon Bryssel, jossa 1990-luvulla asuin opiskelijana ja jossa nyt juuri parhaillaan kokoustamme 30 maan voimin lainauskorvauksen  (PLR) tiimoilta. Tekijänoikeusjuridiikka ei ole seksikkäin mahdollinen blogausaihe, mutta loppupeleissä kyseessä on kirjailijoiden toimeentulo ja koko kulttuurin olemassaolon perusta. Piraattihenkisen tekijänoikeusvastaisuuden hallitsemassa todellisuudessa tätä ei voi liikaa korostaa.

Mutta konferenssiohjelman, seminaarien, lounas- ja kahvitaukokeskustelujen ja illallisten jälkeen on hotellihuone. Sen pystysuorat seinät, kaikki niiden kulmikas kovuus. On liian leveä sänky, jossa lepää yksinäisyys. On pelottavan kiiltävä ja puhdas kylpyhuone. On minibaari, sen lämpimät ja viileät houkutukset.

On hiljaisuus, jossa kuulet jokaisen liikahduksesi, kovina kalahduksina omaa yksinäisyyttäsi vasten. Ei ole ihmisen hyvää, tämä.

Mutta uuden kirjan maailmaanpullahtamisen jälkeen on hyvä tehdä jotain ihan muuta. Siihen brysseliläinen hotellihuone sopii, hyvin. Voi olla, että näin äsken runon juoksevan pitkin parkettia, ehkä romaanin aiheen. Niihin kiinni.