Päättyneellä viikolla juhlimme Pauliinan kymmenvuotisrunoilijuutta. Jossain vaiheessa iltaa keskustelu kääntyi päiväkirjoihin. Mukana olivat Juuli, Eino ja Sanna, ainakin, muistaakseni. Kirjaamo esitti, että salaisintakin päiväkirjaa kirjoitetaan jollekulle. Vähintäänkin kuvitellulle lukijalle.
Kuviteltu lukija voi olla äiti, sisarpuoli, nykyinen, entinen tai tuleva puoliso. Jollekin ehkä tulevat sukupolvet; lapsenlapsi tai historioitsija joka sattumalta tarttuu käsinkirjoitettuun vihkoseen ja puhaltaa sen päältä pölyt tulevaisuudessa.
Kaikki kirjoittaminen tapahtuu joku lukija mielessä, väitän yhä. Ei välttämättä tietoisesti mutta kuitenkin.
Entä blogi, tämä juuri? Jonkinlainen päiväkirja kai tämä on, sensuroitu, tietysti.
Päiväkirjaa kirjoitetaan jollekulle = itselle.
Nettipäiväkirjaa (blogia) kirjoitetaan kaikille.
En vieläkään tätä usko. Ei sellaista olekaan, siis itselle kirjoittamista.
Samaa mieltä Jarkon kanssa. Pelkkä ajattelu riittäisi, jos ei kirjoittaisi muillekin. Tai sitten päiväkirjat pitäisi hävittää ennen kuolemaa.
Päiväkirjat ovat minulle muistikirjoja. En halua, että kukaan lukisi niitä edes kuoleman jälkeen. Toivottavasti ei tule äkkikuolemaa, että ehdin hävittää ne.
Päiväkirjamiehenä tunnetaan myös Panu Rajala, josta totuus löytyy täältä
http://hikipedia.info/wiki/Panu_Rajala
Päiväkirjaa kirjoitetaan päiväkirjalle.
Rakas päiväkirja…