To 1 Kes 2006
Toisinaan periaatteista kannattaa tinkiä. Esim. tänään suostuin kietomaan (solmimisohjetta tihruten) kaulaani hassunkurisen kankaisen suirulan, jota olen käyttänyt ties koska viimeksi. Miksikö? No työpaikkani, joka majailee Euroopan ensteksrumimmissa rakennuksessa, juhlii satavuotisuuttaan.
Talon pomot ovat pistäneet isosti pätäkkää palamaan, kuten jotkut ovat ehkä lukeneet. Ilmassa on henkilökohtaisen isottelun tuntua. Demariuden ruumiillistuma Paavo Lipponen, tuo Suomen tukea Bushin Irak-katastrfoille lupaillut mies, jättää talon piakkoin, ensi vaalien jälkeen. Se on kyllä juhlimisen aiheinen asia.
Ja toki on myös eduskunnan 100-vuotisuus. Välillä tässä talossa joutuu epätoivoon (silloin on syytä kirjoittaa runo tahi pari), mutta demokratiaa parempaa hallintomallia ei näytä olevan. Otetaan sille.
1. kesäkuuta 2006 kello 15.58
Meillä on melkoisen toimiva edustuksellinen demokratia, mutta ei nyt sotketa sitä demokratiaan.
Toisaalta, kuten Harry Bogomoloff kerran laittamattomasti totesi: ”Vapaat miehet ovat nykyään harvassa.”
Minusta se talo on kyllä aika kaunis. Kyllä siinä on joku kikka joka erottaa sen Albert Speerin, Karo Albajanin ja Boris Jofanin piirtelemistä majoista.
2. kesäkuuta 2006 kello 1.05
Nyt olen eri mieltä: ek:han on kaunis rakennus, katselepa vaikka valtiosalia joskus kun ilta-aurinko osuu oikein täydellisesti marmoripintaan. Muuten päivän teemasta ja talon mentaliteetista pomoni totesi laittamattomasti: ”On aina se riski, että parlamentissa esitetään poliittisia mielipiteitä”.
Epätoivoisia runoja odotellen ja mukavasta oopperaseurasta kiittäen.
2. kesäkuuta 2006 kello 11.27
Kauniin ja ruman välillä on ohut viiva. Jos noiden pylväiden päällä olisi hakaristi tai sirppi ja vasara, olisi talo kaiketi ruma.
Lipponen suuttui Hautalan Venäjä-kommenteista siksi, koska Paavo on itse Suomen wannabe-tsaari. Osui ja upposi.