Proosapuheesta

Uudesta Nuoresta Voimasta ehdin lukea vasta Laura Lindstedtin esseen Puhutaanpas proosaa! Teksti oli nostattava ja sisälsi isoa viisautta. Avaus tärkeästä asiasta. Mutta kun olemme kirjallis-kulttuurisen puheen parissa, ei kehuta tekstin oivuuksia enempää, vaan naristaan siitä, mistä olen eri mieltä. Todettakoon, että olen mukana kirjoituksessa mainitussa Mahdollisen Kirjallisuuden Seurassa ja Nuoren Voiman Liiton hallituksessa, eli kyseessä on niin sanottu kaverikritiikki.

1) Uhriksi tekeytyminen on kehnoa retoriikkaa. En näe merkkejä Lauran mainitsemista laajamittaisista ’proosanpolkutalkoista’ tai siitä, että prosaistit olisivat ’kirjallisuuskentän neekereitä’. Proosakirjallisuus hallitsee länsimaista kirjallisuutta suvereenin lailla. Reunoilta – kuten runoudesta tai filosofiasta – huudellaan epätoivon motivoimina. Kaikki runoilijat haaveksivat romaanin kirjoittamisesta, mutta useimmat eivät pysty siihen ja kuolevat tuntemattomina ja köyhinä. Onko mielekästä suivaantua ’proosaan’ kohdistuneista kommenteista? Pitäisikö minun loukkaantua siitä, että joku nälvii jollekin toiselle suomalaiselle jostakin minuun liittymättömästä asiasta vain siksi, että olemme saman valtion kansalaisia?

2) Lauran kirjoituksessaan luoma bulkkiproosa vastaan kunnianhimoinen proosa -asetelma on uusi muotoilu ikiaikaisesta viihde vastaan taide -jänkytyksestä. Ei näin. En näe mieltä asettaa vastakkain tai varsinkaan toistensa vaihtoehdoiksi Mozartia ja Depeche Modea tai Heideggeria ja tietokonepelien pelaamista. Viihdyn kaikkien näiden parissa, kuten aika moni muukin. Ylösrakentava ohjelma omasta jutusta on se, millä mennään tai pitäisi mennä. Eli tässä tapauksessa Lauran kirjoituksessa peräänkuulutettu puhe proosan keinoista ja mahdollisuuksista. Ja ennen kaikkea tehdä sitä itseään, kirjoittaa ravisuttavaa proosaa ja antaa sen puhua puolestaan.

Lauran tekstin peruspointtia on syytä nostaa esiin: proosapuhekulttuurin tasoa pitäisi nostaa. Oma katseeni kääntyy kohti akatemiaa, prosaistien itsensä lisäksi. Yliopistoissa lymyää iso joukko kirjallisuuden ammattilaisia, jotka keskustelevat lähinnä keskenään. Pienellä harjoittelulla kirjallisuudentutkijat pystyisivät osallistumaan myös yleisempään debattiin lehdissä ja netissä. He voisivat kirjoittaa esimerkiksi loppuun asti pohdittuja kirjallisuusarvosteluja viiden sentin sutaisujen sijaan, joihin meidän nykyään on usein tyytyminen.

8 Responses to “Proosapuheesta”


  • Lindstedt kirjoittaa: ”Proosataiteella on pitkä, hikinen historia puolustuskannalla oloa.”

    Onko tosiaan näin? Eihän romaanikirjailijoiden tai sitä tutkivien tarvitse välittää yhtään mitään parin runoilijan (jutussa mainitaan sim. Valéry ja Jacob) tai jonkun Sarten valituksesta. Useimpien mielestä vain romaanit ovat kirjallisuutta, kaikki muu vain näpertelyä. Proosantekijöillä on julkisuus, lukijoita ja rahaa. Muiden lajien tekijöille ei ole.

  • Laura Lindstedt

    Tervehdys, toveri Jarkko!

    Kiitos juttuni kommentoinnista. Kaksi vastakommenttia:

    1) Proosa vs. runous -älämölö on fakta, jolla on pitkät historialliset juuret, kuten tekstissäni osoitan parin esimerkin avulla (sanan etymologia, Valéry, Jacob, Sartre), ja joka jatkuu yhä Suomessakin, mikä näkyy mielestäni hyvin valitsemissani sitaateissa (Otonkoski, Salmenniemi, Lehto, Vuorinen, Salusjärvi). Ja jos nyt ei sitten ”proosanpolkutalkoita”, niin turhaa louskutusta ainakin löytyy, myös toveri Tontin blogista. Vaikka olenkin hieman jäävi, tässä esimerkki: ”Runo rulettaa ja prosaistit, niin kivoja & söpiksiä kuin ovatkin, jäävät kauas. […] Silkasta säälistä runokirjat on jo aikaa sitten rajattu [Finlandia-kisan] ulkopuolelle, koska ne voittaisivat aina.” (15.11.2007)

    Mikäli proosan poetiikasta haluaa keskustella, tämän vastakkainasettelun näkyväksi tekeminen on yksi osa keskustelua. Minua ainakin kiinnostaa tutkia, mistä tämä sitkeästi elossa sinnittelevä retoriikka juontaa, miksi se on muuttanut muotoaan niinkin vähän 150 vuoden aikana, ja miten pääsisimme tilanteeseen, jossa koko vastakkainasettelu katoaisi & muuttuisi historialliseksi reliikiksi.

    En pidä proosakatsaustani ”uhriksi tekeytymisenä”: olen tallennellut itseäni kiinnostavia ajan merkkejä ja yrittänyt asettaa ne historialliseen kontekstiinsa. ”Marginaaliset runoilijat ovat vain kateellisia” -retoriikka, jollaiseksi tulkitsen kuvaamasi ”epätoivoisen reunoilta huutelun”, on mielestäni aika hölmö väistöliike, joka ei ollenkaan osu esittämääni haasteeseen.

    2) Bulkkiproosa vs. kunnianhimoinen proosa ei ollut minun tekstini asetelma, se on sinun konstruktiosi. Minulle tässä oli kyse yksinomaan rajauksesta, ei ”jänkytyksestä”. Alaviitteessä totean, että hyvää bulkkiproosaa on joskus ihan mukava lukea. Monisyisen kysymyksen redusointi taide vs. viihde -erotteluun on pahuksen latistava siirto.

    Hyvää uutta vuotta & tapaamisiin
    t. Laura

  • Näkyy kirjailija R. Paasonen kommentoivan tätä blogausta

    http://www.kotus.fi/?5408_m=8271&s=3237

  • Nyt kun sain luettua Nuorta Voimaa eteenpäin juolahti sellainen, että ns. kunnianhimoinen proosa -leima, tuntuu helpoiten liittyvän teksteihin, joita on vaikea luokitella. Siis ovatko runoa vai proosaa vai jotain ihan muuta. Esmes.NV:n Claude Simon -pätkä ”Bereniken hiukset” olisi aivan hyvin voinut olla nimetty proosarunoelmaksi.

  • Jarkko ja Laura,

    Pääasia että satu jatkuu…

    http://www.youtube.com/watch?v=fhiwn2hhYiQ

  • arja uusitalo

    mahdollisen kirjallisuuden seura, onko sillä joku kotisivu tai osoite ?

  • tosiaan onko tuo mahdollisen kirjallisuuden seura olemassa?, mistä sen löytää?

Leave a Reply