Runous vastaan filosofia -teemanumero. Filosofinen aikakauslehti niin & näin 4/2005, s. 50-51.
Katso myös Vuosikirja. Runoja. Otava 2006 ja Jacasser. Runoja. Otava 2009.
Kun kipu on karskein, julmin ja kärsivällisin on Jacasser yksin tuskan kanssa, on jokainen, mutta voiko sitä välittää toiselle että kun vain istuu niin joku iskee veitsellä selkärankaan tuohon evoluution paskimpaan keksintöön ja jos seisoo niin ilman armoa joku rouhii nikamista, saadakseen tästä selvyyden Jacaser tarttuu markkinatalouden merellä hädin & tuskin pinnalla pysyvän pikkukustantamon julkaisemaan filosofiseen teokseen ja johan selviää että naturalistisesti ajatellen spekulaatiossa ei ole mitään tietoteoreettisesti tai ontologisesti tuomittavaa, mutta onko sitten selkäkipu tietoteoreettisesti uskottavaa kun kukaan ei ota vakavasti että sattuu niin saatanasti ja vastaus on että eksistenssivammainen on sinun tuskasi, sitä ei näy, ei voi todistaa, mitäs, entäs rakkaus mitä sanoo filosofi siitä, sekin on aivan helvetin tuskallista, että kuinka tietää miltä tuntuu, itsestä ja toisesta, kolmannestakin, ja se vielä puuttuisi jos joutuisi työskentelemään hämärällä käytävällä, seinään laitettu rivi ovia ja jokaisen takana istuisi karvapäinen apurahatutkija jota kiinnostaa vain että jos joku viittaa hänen teksteihinsä niin ei ole isompaa onnea, Jacasser on nähnyt kerran filosofin rakastuvan ei se kauaa kestänyt, argumentit olivat niin suoria, kärsivällisesti Jacasser luki ne kaikki, antoi mennä.
—–
Kahdeksankymmentäluvun popmusiikki on Jacasserille tärkeä kiinnekohta, soinnut ja sanat olivat silloin runsaita, yksimerkityksisiä ja voimakaspiirteistä kuin Yhdysvaltojen presidenttien kielikuvat raamatullisia, sitä oli kahdeksankymmentäluvun popmusiikki, selvästi hitaampaa kuin nykyinen aika jolloin Yhdysvaltojen presidentit eivät enää vaivaudu perustelemaan edes kielikuvilla ennen kuin ottavat haltuunsa jonkun keskikokoisen valtion, kuin heroinisti eurooppalaisen henkilöauton etupenkiltä käsilaukun, lasi vain paskaksi, käden ojennus ja siinä se, sen sijaan kahdeksankymmentäluvulla oli vielä moraali voimissaan ja peleissä osapuolet, oli rock ja pop, keltaiset ja beiget, väreistä iloisimmat, sitä juuri oli kahdeksankymmentäluku, osapuolia, itsevarmaa auringonpaistetta välimerelliselle hiekkarannalle, jota pitkin Jacasserkin juoksi varhaisteinin rehvakkuudella, pilviä ja sadetta toki, mutta sitten heti taas aurinkoa ja yleistä nousua, järjellisyyttä ja mikä tärkeintä, musiikkiteollisuus oli ryhdikästä, myydyimmät kappaleet vaihtuivat juuri niin kuin pitää, rauhassa toisiaan seuraten ja kokonaisuutta harmonisesti rakentaen, toiselle, kolmannellekin kaudelle ulottuivat presidentilliset ohjelmat, ne olivat tavoitteellisia kuin Nicaraguan vasemmistolaisuus joka kaatui kunniallisesti demokraattisiin vaaleihin, nyt popmusiikki on vain yhtäjaksoista ääntä, sitä Jacasser suree, kahdeksankymmentäluvulla sellaisella ei olisi päässyt edes oman puoleen esivaaleista läpi, saatikka Valkoiseen taloon, popmusiikin kaikkialleleviämisen todelliseen takaajaan.
—–
Syksyllä valo tulee vaakatasossa, kuin katastrofiuutinen lähetyksen aluksi ilman varoitusta mutta keltaisempana ja voimattomampana kuin muutama kuukausi sitten, se tulee kesän jäljiltä, hyökyaallon tai myrskyn runnomana vaivaisvalona, tänä syksynä keskellä omaa elämäänsä, joka on nyt, Jacasser palaa viisitoista vuotta taakse ensimmäiseen opiskeluvuoteen jolloin hän kulki luennolle keltaisten vaahteranlehtien alla salkku heiluen kuin omena puussa, tuulessa, syksyssä, innokkaana nosteessa, joka oli hän itse syksyllä Jacasser nousee sängystä ennen kellon soittoa, kuin enneunen varoittama afrikkalainen joka aavistaa taas pääsevänsä eurooppalaisten televisioihin, katastrofeja Jacasser ei syksyisin ajatellut opiskelijana hän istui penkkiin ja kuunteli opettajien viisautta ja ikkunan läpi näkyi Valtioneuvoston linna missä istui rauhallisia miehiä nipistämässä kehitysyhteistyövaroista vielä vähän syksyisin kukaan ei sitä huomannut eikä välittäisi kuitenkaan Jacasseriakin kiinnosti vain että hän kuului nyt kansakunnan kevääseen, tulevaisuus oli täynnä täyteläisiä päävärejä, keltaista, punaruskeaa ja turvaa antavaa tumman sinistä, niin itsevarmana kuin yliopiston ikkunasta poskeen osuva syysauringon valo, vaakatasossa se tuli, häikäisi.
Jarkko Tontti
