Katso myös Vuosikirja. Runoja. Otava 2006 ja Jacasser. Runoja. Otava 2009.
Onko ovenkarmi onnellisempi kuin kynnys? Onko maailmassa oikeutta vai vain korkeuseroja?
Puoliso eroaa puolisosta, tyttö pojasta ja poika tytöstä, lapsi isästä, äidistä lapsi. Päivä eroaa yöstä ja lattia katosta. Lasi pöydästä ja nousee huulille, huulet eroavat toisistaan mutta palaavat yhteen.
Kun näin elämäni ensimmäisen kentaurin lakkasin uskomasta. Ja niin se kentauri nousi takajaloilleen ja astui ovenkarmin ali, kynnyksen yli,
varovasti.
Synopsis
Avataan suu. Tehdään mies, nainen. Jekutetaan niitä, potkitaan ulos omenan kuoret hampaiden välissä. Unohdetaan hana valumaan. Hukutetaan kaikki, melkein.
Vaihdetaan kertojaa.
Karataan Egyptistä, eksytään. Saadaan ohjeita, pistetään ne arkkuun, laitetaan kansi tiukasti kiinni. Tönitään alkuasukkaita, viedään niiden maat. Ollaan tuhmia, naureskellaan profeetoille. Joudutaan Babyloniin, päästään pois.
Vaihdetaan kertojaa
Synnytään oudosti, saadaan papoilta lahjoja. Lähdetään Interrailille, perustetaan rockbändi. Faneja tulee. Kuollaan näyttävästi, kummitellaan.
Vaihdetaan kertojaa.
Muistetaan mitä muistetaan, kirjataan se ylös. Tulkitaan miten sattuu, kerrotaan muillekin.
Odotellaan.
Vaihdetaan kertojaa.
Mitä on tehtävä?
Jos tämä on alun loppu eikä
lopun alku niin totelkaa
minua:
Yksi. Uusia vereksiä legioonia
paljon, vereksiä.
Kaksi. Pienemmät provinssit, lisää viran
miehiä, kuuliaisia miehiä, selkeät
käskysuhteet.
Kolme. Persialaiset on nöyryytettävä katso
kohta yksi.
Neljä. Raha on lyötävä puhtaasta metallista.
Viides on kaikki. Keisarius on turvattava
nopeilta veitsiltä, keisarius on aina
turvattava, sukulaisten ja muiden
veitsiltä.
Ja sinä, comitatus, seuraat minua kun
kuljen ympäri rajoja, kierrän
linnakkeelta linnakkeelle
kunnes kaadun, ja jälkeenpäin he tulevat
sanomaan näin:
Diocletianuksen keksinnöistä nelivaltius
oli huonoin, tehoton
tetrarkkius, valta jakaa, ei sitä
voi jakaa.
Mutta sen ne muistavat
minä kuljin rajoja, kunnes kaaduin ja joihinkin
ongelmiin vain huonoja ratkaisuja
minä kuulen latinaa
vielä kaksisataa vuotta kuolemani jälkeen
täällä puhutaan latinaa
sen jälkeen muita murteita ja parrat
tulevat muotiin, se on lopun alku.
Illalla minä juon
viinin, korkin pyydän talteen
visuun pistän korkin, omaan
taskuun, ovaalin muotoiseen.
Aamulla kun aurinko
viiltää lehdet halki
kuulen puu halkeaa
uudestaan, pienemmäksi aina
unia isoista silmistä, luomettomista
silmistä, koneihmisen
unessa katse on piikki.
Päivällä nousen, lukitsen ovet, ikkunoiden luukut
visusti luukut & ovet.
Avaan kaapin, otan putken
hiotut linssit.
Laitan liekin palamaan,
otan korkin, laitan makaamaan, asetan
putken ja linssit, murran
korkin, sen korkin.
Pyydän Jumalalta anteeksi, kaiken
varalta, silmät
näkevät.
Kurkistan putkeen, korkki
on linnan kokoinen, täynnä reikiä, pieniä
koloja, luolia kuin vankikoppeja, sellejä.[1]
[1] “1660-luvulla tarkasteli englantilainen Robert Hooke (lue: roböt huk) omatekoisella mikroskoopillaan paljain silmin vaikeasti nähtäviä pikkuesineitä. Hän mm. totesi, että korkki on rakentunut pienistä kammioista. Hooke antoi kammioille nimen cell (lue: sel).” Poijärvi & Suomalainen: Eläinoppi oppikouluja varten. Kustannusosakeyhtiö Otavan laakapaino, Helsinki 1969, s. 5.
Jarkko Tontti
