Vuodet, kuolemat. Runoja. Runouden vuosikirja 2003 – MotMot. WSOY 2004.

MotMot2003.jpg

MotMot 2003. Elävien Runoilijoiden Klubin vuosikirja. WSOY 2004, s. 115-124.

Katso myös Vuosikirja. Runoja. Otava 2006 ja Jacasser. Runoja. Otava 2009.

Jos asetta kannetaan liikkeen aikana väärin, ei pidä sanoa: ”Kantakaa asetta oikein.” Koulutettavat eivät ehkä tiedä mitä tuo ”oikein” tarkoittaa. On kerrottava ja näytettävä, miten asetta on kannettava.

(Sotilaspedagogiikan perusteet. Puolustusvoimien Koulutuskeskuksen Kehittämiskeskus 1998, s. 78.)

 

1914

Kirja tippuu pöydältä, paksu kuin romaani.

Ylioppilas nostaa katseen ikkunaan.

Jää neljäksi vuodeksi sivut levällään lattialle,

kerää pölyä joka ei laskeudu.

Ikkunasta kirkontorniin,

keisarin palatsiin kirkon takana,

ja kellot soivat, soivat ennen aikojaan,

aikojaan.

Takaisin pöydän mustiin rakoihin,

joihin mahtuisi juuri nyt vaihtuva vuosisata.

Eikä asemalla ollut kuin harmaita muistoja,

tasaisia rivejä miehiä,

paitsi veturin savu oli valmiiksi valkoista,

nousee pilvien sekaan.

Toisten morsiamet, sisaret, äidit,

mutta suunnitelmia oli,

valmiina,

julkisia ja salaisia suunnitelmia.

Eikä arkkiherttuaa saa tekemättömäksi parhainkaan diplomaatti, suunnitelmat, rautatietaikataulut, kutsunta-alueet,

ohjeet keisarikunnan kaikilla kielillä,

Eikä sisar purista ylioppilasta kuin toisesta hartiasta,

suunnitelmia,

isä oli harmaa kuin uudelleen poltettu tuhka.

Wienistä junat, Unkarin kautta,

äiti,

länteen, etelään, itään.

Pitäisi osata nukkua silmät auki, puhua salakielillä

rakastaa jokaista piikkilangoilla keikkuvaa lintua.

Ja pitäisi rakastaa venäläisiä, ruteeneja, turkmeeneja, italialaisia, triesteläisiä, liettualaisia, ranskalaisia, amerikkalaisiakin,

pitäisi pistää pistin vihollisen maksaan.

Pitäisi antaa sapen tihkua

lukea Tacituksen Germaniaa,

jos vielä muistaisi luetaanko oikealta vasemmalle vai alhaalta ylös.

Pitäisi juoda syödä naida tappaa kirjoittaa isälle,

pitäisi.

Ja ne kokoavat erikoispataljoonaa vain ylioppilaista,

vain ylioppilaista,

läpimurto pitäisi saada.

Uusi päivä ammutaan keskelle yötä, ja uudestaan

ja uudestaan.

uudestaan.

Äsken kahdestaan,

nyt ylioppilas johtaa vain itseään,

ei kenenkään kuopassa

suutelee edellisen hyökkäyksen ruumista.

Vihollisen päivä sammuu, suhisee, hyräilee kuin äiti.

Nyt.

Nyt halaamaan pimeyttä ja ryömimään,

lastenhoitajan jalat tuolin jalat isän jalat

sisaren jalat vain vähän pitemmät kuin minulla.

Hameen alla tummaa, valkoisen pitsin peitossa.

Äidillä ei ole enää jalkoja vaan siivet

eivätkä pojat itke

vaan parkuvat.

Ja nyt se tulee kohti,

äiti meni taivaaseen,

isä oli huoneessa kaksin lastenhoitajan kanssa

viimeiseen kuoppaan.

—————-

1848

 

Kaartilaisen vaimo kutoi sen vaatteen,

juhlavaatteen,

jossa luki Veljeys.

Se nousee salkoon kuin kansan viha,

nopeasti, järjettömästi, ilman lupaa.

59 kylmää kyyneltä tippuu sen reunoihin.

Eikä Valkeaa Louisia komeampaa miestä

ole sinä päivänä Pariisissa.

Ovat kieltäneet sen juhlan!

Kieltäneet, sinun kuninkaasi on sen kieltänyt.

Etkä mene! Minä huusin,

huusin ja Jean löi.

Löi niin kuin mies lyö vaimoa,

löi niin kuin kaartilaisen vaimoa lyödään.

Vaimoa, joka kutoi sen juhlavaatteen,

vaatteen jossa luki Veljeys.

Joka nostettiin salkoon ilman lupaa.

Nopeasti, järjettömästi.

Ja verta on jo mekossa, lattialla, kaduilla,

valuu viemäreihin.

Ja ikkunasta vielä huusin

että muiden kaartilaisten vaimot ovat miehiään kieltäneet,

eivät ole menneet, kuninkaan kaartin miehet.

Mutta minun mieheni meni,

viimeisen kuninkaan

viimeisen kaartin

viimeiseen komppaniaan

meni viimeiseen mieheen.

Vaikka näki jo. Mutta jos vaimo kieltää se menee aina,

sillä mies se on sotilaskin.

Kapusiinien kadulla marssitaan kohti Ulkoministeriötä,

eikä kaartilaisen vaimo enää erehdy.

Toisella puolen harvennut kaarti

seisoo hiljaa kuin kuningas odottaa lopputulosta,

vaunut valmiina.

Eikä kukaan pysähdy

koska Valkea Louis katsoo jokaista silmiin

ja jokainen tietää että uusi aika alkaa,

jos ne vain ampuisivat.

Sillä uhrin me tarvitsemme jotta mitään tapahtuisi.

Ja sen naisen viimeinen kaartilainen ampuu, vaimonsa

ampuu kuin vaimonsa.

Huoran ammun kuin koiran,

ja kaikki sosialistit minä ammun

ja utopistit

ja porvarit

ja työläiset

ja aateliset

ja papit

ja varsinkin filosofit

minä ammun.

Vain kuningasta minä en ammu,

kaartilainen ei ammu kuningasta.

Mutta runoilija näkee Kapusiinien kadulla marssivan väen,

haistaa veren ja ikävystyy,

ikävystyy Pariisissa.

Kaartilaisen vaimo makaa jo maassa,

pelkää,

koska se puoli jolle runoilijat menevät häviää aina.

Mutta runoilija kantaa keltaista kivääriä ja huutaa,

Helvettiin teidän vallankumouksenne!

Eikä kukaan pelkää enää.

Nyt meillä on uhri, kaartilaisen vaimo,

monta hyvää uhria,

59 vuotta sitten syntyneitä kaikki.

Meillä on soihtukulkue,

meillä on marssivat hautajaiset kohti kuninkaan linnaa,

ja runoilijat ovat meidät hylänneet,

meitä ei voi kukaan voittaa.

Vain reetoreita pelkää jokainen, Lamartinea,

jonka sameat sanat tahraavat Valkean Louisin paidan.

Reetoreita jotka syövät perinnön,

laulavat Marseljeesia takaperin,

sanovat trikolori vaikka pitäisi sanoa punainen.

Niin että giljotiinin terä nousee ylös

vaikka sen pitäisi pysyä alhaalla,

niin että veri juoksee takaisin kreivin poskille,

veri juoksee.

Reetorit palkkaavat sen kreivin ja silloin kaikki myydään

silloin kaikki myydään.

———–

1919

Lumi väistyy panssarijunan tieltä,lentää tuuleen,Siperian tuuleen,

kiitää itään, Omskista Irkutskiin.

Siperian rataa,

valkoisen Venäjän valkoista rataa,

sitä rataa.

Ja minä katson panssarijunan ikkunasta,

katson viimeisen vaunun takaikkunasta,

näen valkoisen Venäjän,

lumi sulaa jo.

Minä sanon sotilaspalvelijalle etteivät edes bolsevikit,

edes bolsevikit eivät marssi niin nopeasti.

Ja minä olin kaikkien venäläisten johtaja,

melkein vuoden,

sitä rataa.

Sillä minä olen amiraali Koltsak,

tsaarin amiraali, viimeinen tsaarin amiraali.

Viimeisen tsaarin viimeinen amiraali.

Me ehdimme, minä sanon sinulle rakas Dimitri,

me ehdimme, sinä ja minä,

ja tsaarin kulta.

Sitä rataa me ehdimme sitä rataa Omskista Irkutskiin,

valkoisen Venäjän valkoista rataa,

sitä rataa.

Ja minä katson panssarijunan ikkunasta,

katson viimeisen vaunun takaikkunasta valkoista Venäjää,

lumi jo sulaa,

minä katson viimeistä valkoista Venäjää minä.

Jos vain Judenits ja Denikin olisivat hyökänneet,

kuten sovittiin.

Jos vain englantilaiset olisivat tulleet alas Arkangelista,

ranskalaiset ylös Mustalta mereltä,

tsekkiläiset prikaatini olisivat pitäneet,

edes Mannerheim olisi tullut pitkin Pietarin rataa,

ei tullut,

sitä rataa.

Sulaa jo lumi,

ja minä katson viimeisestä ikkunasta

panssarijunan lasisesta ikkunasta.

Ja kaikki mieheni pettivät

pettivät kuin Mannerheim,

ruotsikko ei uskaltanut lähteä Pietariin.

Kurkkii Karjalan honkien takaa, kurkkii kuin Mannerheim,

tulee vielä näkemään mitä siitä seuraa, mitä tulee

sitä rataa.

Ja Moskovassa minä olisin sanonut Trotskille ja Leninille

että yritys hyvä mutta väärä.

Minä olisin etsinyt uuden tsaarin ja ehkä itse.

Lopulta siellä tulee vastaan länsi,

sitä rataa pitkin tulee vastaan länsi,

sitä rataa.

————

1618

 

”Heitetään ulos vanhaan böömiläiseen tapaan!” minä huusin, vaikka tiesin ettei se hyvin pääty.

Ja kaduin jo sanoessani.

Valkealle Vuorelle se päättyy.

Sieltä se vasta alkaa,

uskoin vielä, Pohjoistuuleen.

Eikä veljeni Jacob epäröinyt,

eikä vapaaherra Wilhelm, tarttui jaloista,

keisarin käskynhaltijaa niskasta.

Ei ole keisari Matiaksen lakeijoilla asiaa Prahaan

Jacob sanoi, vaikka minä jo kaduin.

Sillä minä katson Hrad?anyn linnan ikkunasta

yli Prahan,

yli vuorten kohti etelää,

keisarin kaupunkiin josta kulta kiiltää,

kulta ja rauta kiiltää,

keisarin kaupungista,

Roomasta keisarin takaa.

Ja siitä ikkunasta käskynhaltija lensi,

kirjuriensa kanssa alas tunkioon,

kuin sana miehen huulilta.

Valkealle Vuorelle se päättyy, sano minun sanoneen Jacob,

silloin kun kaikki päättyy,

kun jesuiitta kuiskaa korvaasi valinnan vailla vaihtoehtoja.

Mutta Jacobin silmissä paloi

kuin Pärttylinyönä Ranskassa,

Prahasta puhdas usko,

minusta.

Ja vapaaherra Wilhelm sanoi että oma kuningas,

oma kuningas Böömiin paavin vasallien sijaan.

Ja minä sanoin, että palaa kaikki palaa vielä

ja Valkealle Vuorelle se päättyy.

Talvi on tulossa mutta Jacob ja Wilhelm sanovat oma kuningas,

oma maa,

ja saamme me kuninkaan Böömin oman Fredrikin

Talveksi saamme kuninkaan,

paavittoman ja keisarittoman kuninkaan,

yhdeksi talveksi.

Ja Valkealle Vuorelle se päättyi,

paloi Prahasta puhdas usko,

Böömistä kuningas.

Ja jesuiitta kuiskasi uudelleen enkä vieläkään taipunut

vaan sanoin pohjoinen tuuli käy vielä,

ruotsalaiset tulevat

kuin lumi maahan,

eikä keisaria auta mikään.

Minä uskoin vielä hetken Pohjoistuuleen,

ja tietysti erehdyin,

tietysti.

Ei kirkkoa saa hajottaa vaikka se olisi väärässäkin

minä tiedän nyt

toivo paloi Valkealla Vuorella ja nyt minä tiedän,

usko paloi minusta,

oikea usko,

ei kirkkoa saa hajottaa vaikka kuinka palaisi,

Prahassa, miesten rinnoissa Lutherin myrkky.

 

JARKKO TONTTI