Impose 1/2000, s. 53-54.
Olipa kerran pieni eurooppalainen maa nimeltä Suomi. Se sijaitsi Euroopan syrjäisellä reunalla, mutta oli kuitenkin osa sitä. Mutta sitten, aivan yhtäkkiä 1950-luvulla aloitettiin suuri siirto-operaatio, jolla Suomi siirrettiin pois Euroopasta, jonnekin Atlantille, Yhdysvaltojen ja Brittein saarten väliin. Ja siellä me olemme edelleenkin, EU-jäsenyydestä huolimatta.
On jo klisee, että Suomi on Euroopan tai jopa maailman amerikkalaisin maa, ja Amerikalla tarkoitetaan tässä Yhdysvaltoja, joka on jotenkin ominut koko Amerikka-termin tarkoittamaan itseään. Tämä yleistys suomalaisen elämänmuodon yhdysvaltalaisista vaikutteista on kuitenkin valitettavan totta, ja se on nähtävissä lähes jokaisella elämänalueella.
Ihmeellisintä tässä ilmiössä on se, että nämä vaikutteet ovat hyvin nuorta perua. Aina 1950-luvulle saakka suomalaisuus oli luonteva osa eurooppalaisuutta. Suomalaisilla tutkijoilla, taiteilijoilla ja koulutetulla väellä yleensäkin oli vahvat, luontevat ja syvää historiallista perua olevat vuorovaikutussuhteet Keski-Eurooppaan, sen yliopistoihin, taiteeseen ja kirjallisuuteen. Sitten jostakin ilmestyi Asla Fulbright -vaihto-ohjelma ja vastaavat vaihto-oppilasohjelmat oppikoululaisille (myöhemmin siis lukiolaisille). Näiden myötä Yhdysvaltoihin rahdattiin vaikutteita saamaan kokonaisten suomalaissukupolvien fiksuimmaksi oletettua terävää kärkeä. Tämän Amerikka-operaation tulokset ovat nykyään kaikkialla nähtävissä.
Omassa työpaikassani Helsingin yliopistossa englanti (ja nimenomaan amerikanenglanti) on jo oikeastaan ainoa virallinen ja sallittu kieli. Jos vilkaisee melkeinpä minkä tahansa tiedekunnan opinto-opasta huomaa, että opiskelijoilla luetetaan pääosin englanninkielisiä kirjoja, joukossa jokunen harva suomenkielinen. Saksa ja ranska, venäjästä, espanjasta tai italiasta nyt puhumattakaan, loistavat poissaolollaan. Eikä kyseessä ole vain englanninkielinen tutkimuskirjallisuus, vaan opetuksessa ja tutkimuksessa käytetään melkeinpä yksinomaan englantilaisten ja yhdysvaltalaisten kirjoittamia kirjoja. Opiskelija, joka haluaisi ja pystyisi perehtymään muunkieliseen materiaaliin törmää siihen, että opettajakunta on paljolti tuota yhdysvaltalaisissa hampurilaisyliopistossa aivopestyä Asla Fulbright -porukkaa, jolle ainoastaan englanninkielinen tutkimus on merkityksellistä. Toinen suuri ryhmä yliopistoissa, Iso-Britannian yliopistoista vaikutteensa hakeneet anglofiilit, ehkä suhtautuvat Yhdysvaltoihin kriittisesti mutta ovat silti Isossa-Britanniassa vietettyjen vuosien ansiosta yleensä yhtälailla rajoittuneita pelkän englanninkielisen maailmaan tapahtumiin. Lukioissa mahdollisesti hankittu laaja kielitaito menetetään tehokkaasti kun opiskellaan yliopistoissa, joissa englanti on ainoa sallittu kieli ja joissa angloamerikkalaista yliopistomaailmaa apinoidaan nöyrästi ihaillen.
Vakavampaa kuin tuo yliopistomaailman surkea tilanne on kuitenkin se, että valtaosa kaikista muistakin kulttuurisista vaikutteista on viime vuosiin saakka tullut angloamerikkalaisesta maailmasta. Ja niitä on tullut paljon. Elokuvat ja televisio-ohjelmat ovat tästä tietenkin kaikkien räikein esimerkki.
Jos joku väittää sen oikean Suomen löytyvän maaseudulta, niin kehottaisin käymään siellä. Suomen maaseudun silmiinpistävin piirre on lähinnä maalaispoikien ajamat jenkkiautot, joista vallan ihastuttavan tyylikkäällä tavalla roikkuu ikkunasta Pohjois-Amerikan etelävaltioiden lippuja ja stereoista pauhaa kolmen soinnun rockabilly- tai kantrirenkutus.
Vastaavasti kaupunkien koulutettu keskiluokka käy nykyään luontevasti wine tasting -tilaisuuksissa, työskentelee Management directoreina, lukee John Grishamia, Patricia Cornwellia ja muuta englannista käännettyä hömppää sekä kirjoittelee toisilleen sähköposti- ja tekstiviestejä käyttäen jonkinlaista englannin ja suomen sekasotkukieltä, johon kuuluvat itsestään selvinä sellaiset ilmaisut kuin must, about ja great. Onhan se niin coolia, vai mitä?
Jotta tämä kehitys vietäisiin johdonmukaisesti loppuun saakka olisi oikeastaan parempi saman tien lakkauttaa koko suomen kieli ja ulottaa pakkoenglannin opetus jo päiväkoteihin. Erotaan Euroopan unionista ja anotaan jäsenyyttä Yhdysvaltojen liittovaltiossa tai Ison-Britannian (tuon Yhdysvaltojen nöyrän pikku seurailijan) ylläpitämässä Brittiläisessä kansainyhteisössä. Viisikymmentä vuotta jatkuneen englanninkielisen aivopesun jälkeen ne ovatkin useimmille suomalaisille paljon tutumpia kuin vanha Eurooppa konsanaan.
Joku voi tietenkin esittää, että on vain hyvä asia, että on yksi yhteinen kieli, jolla maailman kaikki kansat voivat kommunikoida keskenään. Vähän niin kuin latina aikoinaan Euroopassa. En ole samaa mieltä. Keskiajan Eurooppaa yhdistänyt latina oli siinä mielessä kuollut kieli, että kukaan ei puhunut sitä äidinkielenään, ja se oli siksi erinomaisen tasavertainen yhdysside eurooppalaisten ihmisten kesken. Mutta englantia puhuu äidinkielenään useampi sata miljoonaa ihmistä, jotka saavat kohtuuttoman etulyöntiaseman jos heidän äidinkielensä runnotaan maailman ainoaksi viralliseksi kieleksi. EU:ssa toteutettu jäsenmaiden kielellinen tasa-arvo (periaatteessa kaikki viralliset asiakirjat käännätetään kaikille jäsenmaiden kielille) on paljon parempi malli kansainväliselle yhteistyölle.
Kieli ei ole vain neutraali kommunikaation väline, vaan se on ratkaisevan tärkeä osa identiteettiämme, sitä mitä me olemme. Mitä vahvemman aseman englanti saa Suomessa, sitä enemmän me muutumme eräänlaisiksi toisen luokan angloamerikkalaisiksi, Pohjolan irlantilaisiksi. McDonald’s-vyörytyksen ja englanninkielisen mössöviihteen paineessa menetämme hyvin helposti kaiken sen, mikä suomalaisuudessa ja eurooppalaisuudessa on arvokasta; sen mikä on meidän panoksemme maailmankulttuuriin.
Jarkko Tontti