Guy Haarscher: Tunnustuksettomuus. EFS 2006. Alkuteos La laïcité. Presses Universitaires de France 1996 ja 2005. Suom. Tapani Kilpeläinen. Esipuhe ja toim. Jarkko Tontti.
Tunnustuksettomuus (la laïcité) on poliittinen käsite. Tunnustukseton valtio ei aseta mitään uskontoa erityisasemaan ja takaa jokaiselle omantunnonvapauden. Se suhtautuu puolueettomasti ja tasavertaisesti kaikkiin uskontoihin ja uskonnottomiin maailmankatsomuksiin.
Ranskassa tunnustuksettomuuden periaate toteutettiin jo vuonna 1905, Suomessa evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella uskontokunnalla on edelleen erityissuhde julkiseen valtaan.
Teoksessa esitellään sekä ranskalaisen tunnustuksettomuuden syntyhistoria että vertaillaan eri Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen tilannetta. Lisäksi pohditaan sananvapauden ja uskonnonvapauden suhdetta monikulttuurisissa yhteiskunnissa.
Guy Haarscher (s. 1946) työskentelee professorina Brysselin Université Libressa ja on samassa yliopistossa toimivan Oikeusfilosofian tutkimuskeskuksen (Centre de Philosophie du Droit) johtaja. Haarscher on tutkinut moraali-, yhteiskunta- ja oikeusfilosofiaa erityisesti ihmisoikeusnäkökulmasta.
Hänen teoksistaan voidaan mainita mm. L’ontologie de Marx (1980), La raison du plus fort (1988), Philosophie des droits de l’homme (1987), La laïcité (1996), Le fantôme de la liberté (1997), Philosophie du droit (1998), Les démocraties survivront-elles au terrorisme? (2002). Suomeksi Haarscherilta on aikaisemmin ilmestynyt artikkeli »Oikeuden aika ja totalitaarinen kokemus» niin & näin -lehden numerossa 2/2005.
ISBN 952-5503-22-4. ISSN 1458-9001. 141 sivua. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Esipuhe Jarkko Tontti.
ARVIOITA
Johanna Kanttori: Uskonnon ja valtion suhteesta. Uskonnontutkija 1/2007.
Jaakko Husa. Lakimies 3/2007.
Esa Aallas: Tunnustukseton tasavalta ei tunnusta uskonkuntia. Vapaa Ajattelija 6/2006.
Maijastina Kahlos: Vankat perustelut valtion tunnustuksettomuudelle. Vartija 1/2007.
SISÄLLYS
7 Esipuhe, Jarkko Tontti
13 Johdanto
Luku I
19 Ranskalainen tunnustuksettomuus
20 I Ancien régime ja gallikanismi
23 II Vallankumous ja papiston siviilihallitusmuoto
25 III Ensimmäinen erottelu
25 IV Konkordaattijärjestelmä
29 V Vuoden 1905 laki
32 VI Tunnustuksettomuuden perustuslaillistuminen
36 VII Koulukysymys
46 VIII Poikkeukset tunnustuksettomuuden yleisestä laista:
Alsace ja Moselle
47 IX »Islamilaisen hunnun tapaus»
Luku II
55 Tunnustuksettomuus Euroopan unionin maissa
57 I Katolisen perinteen maat
67 II Protestanttisen perinteen maat
70 III Moniuskontoisuus
74 IV Uskonto kansallisen identiteetin osana ulkoista vihollista vastaan
Luku III
81 Tunnustuksettomuuden käsitteen analyysi:
monimutkaisuus ja paradoksit
83 I Uskonnonvastainen tunnustuksettomuus
87 II Mikä takaa yhteiskunnallisen siteen:
uskonto vai tunnustukseton moraali?
89 III Tunnustuksettomuus, liberalismi ja kansalaisuus
92 IV »Uusi tunnustuksettomuus»
96 V Uskonnonvapaus ja ilmaisunvapaus
Luku IV
107 Eräitä filosofisia näkökulmia
nykyajan tunnustuksettomuuteen
108 I Eurooppa ja kaksi tunnustuksettomuutta
111 II Tunnustuksettomuus Yhdysvalloissa
113 III Kaksi tunnustuksetonta moraalia uhkaavaa vaaraa
117 IV Oikeudenmukaisen ja hyvän erottaminen
123 V Limittäinen konsensus ja tunnustuksettomuus
129 Viitteet
139 Kirjallisuus
Esipuhe - Uskonnot, julkinen valta ja tunnustuksettomuus
Ranskan kielen sanalle laïcité ei ole kohdallista vastinetta suomessa. Tässä kirjassa valittiin termi tunnustuksettomuus, vaikka se ei tavoita sanan kaikkia keskeisiäkään ulottuvuuksia. Laïcité, tunnustuksettomuus, tarkoittaa tiivistetysti sitä, että julkinen valta kohtelee kaikkia uskontoja ja uskonnottomia maailmankatsomuksia yhdenvertaisesti.
Guy Haarscherin teos lähestyy tätä kysymystä ennen kaikkea ranskankielisen Euroopan näkökulmasta. Ranskassa tunnustuksettomuuden periaate, julkisen vallan puolueettomuus eri uskontoja ja uskonnottomia maailmankatsomuksia kohtaan täytti äskettäin sata vuotta. Joulukuussa 1905 voimaan tullut laki päätti vuosisatoja kiivaina velloneet kiistat. Lisäksi Haarscher esittelee muiden Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen tilanteen ja siihen johtaneen kehityshistorian sekä pohtii tunnustuksettomuuden periaatteen taustalla vaikuttavia yhteiskuntafilosofisia perusteita. Teoksessa käsitellään myös ajankohtaisia kiistoja sananvapauden suhteesta uskonnonvapauteen.
Suomessa uskontojen ja julkisen vallan suhteesta on usein puhuttu vaatimalla »kirkon ja valtion eroa», mikä on osittain harhaanjohtavaa. Puhe »kirkosta» kertoo yhteiskunnallisesta tilanteesta, jossa kulttuurissa vallitsee yksi ylivoimainen, lähes koko kansan yhteinen uskonto, joka on meillä järjestäytynyt evankelis-luterilaiseksi kirkoksi. Se ei ole yksi uskonnollinen yhdyskunta muiden joukossa vaan Kirkko.
Poliittisen vasemmiston perinteisiin kuului ennen vastustaa valtiovallan erityissuhdetta tähän instituutioon (samoin kuin toiseen erityisasemassa olevaan uskontokuntaan, ortodoksiseen kirkkoon). Usein »kirkko eroon valtiosta» -vaatimusten taustalla vaikutti ateistinen maailmankatsomus ja yleinen uskontojen vastaisuus. Viime vuosikymmeninä nämä vaatimukset ovat vaimentuneet ja kovin harva tohtii nykyään kriittisesti pohtia evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon erityisasemaa Suomessa.
Ranskalaisen perinteen mukainen tunnustukseton valtio ei kuitenkaan ole ateistinen valtio, se ei toimi uskontoja tai jotakin tiettyä uskontoa vastaan. Sen sijaan se suhtautuu tasa-arvoisesti kaikkiin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin, kilpaileviin näkemyksiin hyvästä elämästä. Se on puolueeton erotuomari, jolla ei ole erityissuhdetta mihinkään yksittäiseen maailmankatsomukselliseen suuntautumiseen.
Julkisen vallan ja kahden erityisasemassa olevan uskontokunnan suhde on Suomessa pysynyt muuttumattomana vuosikymmeniä. Vasta kun monikulttuuristuminen ja yleinen sosiaalinen monimuotoistuminen pääsi vauhtiin 1900-luvun lopussa, on havahduttu siihen, että uskonnollinen ja katsomuksellinen yhdenvertaisuus ei toteudu Suomessa. Yhä useampi Suomessa asuva kuuluu johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön kuin evankelis-luterilaiseen tai ortodoksiseen, joilla on erityissuhde valtioon. Kaikkein nopeimmin kasvaa uskonnottomien joukko. Evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenmäärä ja niihin sitoutuneiden osuus väestöstä vähenee koko ajan. Vuosi vuodelta on yhä vaikeampaa perustella, miksi näillä kahdella uskonnollisella yhdyskunnalla pitäisi olla erityisasema ja etuoikeuksia, joita ei ole muilla uskontokunnilla ja uskonnottomilla kansalaisilla.
Osa epäkohdista on symbolisia. Eduskunta aloittaa istuntokautensa yhden uskonnollisen yhdyskunnan rituaaliin osallistumalla, mikä on vanha perinnäistapa. Kouluissa ja päiväkodeissa vietetään juhlia, joiden sisältö on lähellä yhden uskontokunnan oppeja oppilaiden maailmankatsomuksellisesta suuntautumisesta tai huoltajien toiveista riippumatta.
Suomen perustuslaissa mainitaan evankelis-luterilainen kirkkokunta ja on säädetty omat lait sille sekä ortodoksiselle kirkkokunnalle. Jos uskonnollinen ja katsomuksellinen tasavertaisuus toteutettaisiin, niiden tilalla olisi yksi yhteinen laki uskonnollisista yhdyskunnista, joka koskisi kaikkia uskonnollisia yhteisöjä, ei omaa lakia ja erityisasemaa joillekin uskonnoille. Rikoslaissa kriminalisoidaan edelleen »jumalanpilkka». Joillakin uskonnollisilla yhdyskunnilla on oikeus vihkiä avioliittoon, joillakin ei. Yleisradion tehtäviin kuuluu hartausohjelmien lähettäminen ja vain kristillisinä pidettävien uskonnollisten ryhmien ohjelmia lähetetään. Erityisasemassa olevat kaksi uskontokuntaa saavat osuutensa yhteisöverosta, jonka myötä yritykset tukevat niitä omistajiensa ja työntekijöidensä maailmankatsomuksesta riippumatta.
Monimutkaisempia kysymyksiä ovat uskonnonopetus peruskoulussa, lukiossa ja päiväkodeissa. Lähtökohtana on pidettävä sitä, että uskonnollista ja katsomuksellista yhdenvertaisuutta kunnioittavassa valtiossa lasten uskonnollinen ja katsomuksellinen kasvatus on ensisijaisesti huoltajien ja oman uskonnollisen yhteisön tehtävä. Tietoa uskonnoista ja uskonnottomista maailmankatsomuksista pitää kouluissa jakaa, mutta ilman sitoutumista oppien sisältöön, toisin kuin nyt Suomessa on tilanne.
Jarkko Tontti