Impose 6/2002, s. 39-40.
Ilmestynyt myös Verkkolehti Viridis syksy-talvi 2000-2001.
Liberté, fraternité, égalité - vapaus, veljeys, tasa-arvo. Ranskan vallankumouksen ideaaleista vapaus on toteutunut jo niin täydellisesti, että se on kovaa vauhtia jyräämässä alleen kaikki muut ihmisille tyypilliset tavoittamattomat ideaalit. Ja se on toteutunut nimenomaan vapauden angloamerikkalaisessa muodossa eli vapautena elää halujensa mukaisesti, ilman että minkään - esimerkiksi oman kriittisen järjenkäytön - sallittaisiin rajoittaa loputtomasti kasvavaa narsistista ”tarpeiden” tyydytystä ja siitä elävää haluteollisuutta, josta ns. populaarikulttuuri on ehkä selvin ja vastenmielisin esimerkki.
Tasa-arvo taas on degeneroitunut käsitteeksi, joka ei tarkoita oikeastaan enää mitään; julkisessa keskustelussa sitä käytetään tarpeen mukaan milloin missäkin yhteydessä helppona retorisena lyömäaseena, jolla voidaan puolustaa melkeinpä mitä näkökulmaa tahansa. Se kalskahtaa automaattisen hyvältä ja hienolta useimpien ihmisten korvissa. Tasa-arvo on kannatettavaa, mitä se sitten tarkoittaakin.
Entäs veljeys sitten? Miksi se on lähes täysin unohdettu? Mitä se on ja miten se suhtautuu vapauteen ja tasa-arvoon? Onko se jotain miehistä? Onko se jotain käytännöllistä ja poliittista? Jos se on poliittista, niin minkä väristä sellaista?
Sukupuolten väliset valtasuhteet, eli ns. sukupuolten välinen tasa-arvo on varmastikin nykyään yksi tärkeimmistä väittelyn aiheista eri forumeilla. Näissä yhteyksissä veljeys saattaa kuulostaa ikävän fallosentriseltä, hyväveliverkostolta ja jopa yltiömaskuliiniselta öykkäröinniltä, naurettavalta lasselehtismäiseltä uhoamiselta.
Veljeys voidaan kuitenkin nähdä myös avaimena, jolla sekä fundamentalistisen vapaususkon että ns. tasa-arvoajattelun aiheuttamat ongelmat voidaan nähdä uudessa valossa. Veljeys on siis on nimenomaan vaihtoehto, vihreää politiikkaa, eli politiikkaa joka irtaantuu sekä oikeistolaisuudesta (vapaus ennen kaikkea) että vasemmistolaisuudesta (tasa-arvo ennen kaikkea), muutosvihamielisen konservatismin kahdesta nykymuodosta. Ei siis ole sattumaa, että nimenomaan vihreän poliittisen liikkeen piirissä on ensimmäistä kertaa noussut esiin ajatus mieskysymyksestä poliittisena kysymyksenä. Naisjärjestöjähän on ollut aina perinteisissäkin puolueissa.
Sukupuolten välisiä valtasuhteita koskevaan keskusteluun veljeys ideaalina ja mahdollisuutena tuo siis mukaan lopultakin keskustelijoiksi myös miehet. Tähän asti aiheesta ovat syystäkin pitäneet melua lähinnä naiset, mikä tietysti juontuu siitä loputtoman pitkästä alistamisen ja väkivallan perinteestä, jolla naiset on vuosisatojen ajan vaiennettu ja nujerrettu. Ehkä tämä kärjistetty alkutilanne voidaan jo ohittaa ja alkaa puhua itse asiasta.
Vapauden ja siihen elimellisesti liittyvät globalisaation ja markkinatalouden ongelmat ovat hyvin tunnettuja; nykyisessä äärimuodossaan kritiikitön vapaususko on kovaa vauhtia tuhoamassa ihmiskunnan mahdollisuuksia elää tällä planeetalla ihmisarvoista elämää, jos elämä nyt ollenkaan tämän mallin vallitessa voi pitkään jatkua.
Tasa-arvo on vaikeampi pala, koska siihen nykyään automaattisesti liitetään vain positiivisia tuntemuksia. Italialainen filosofi Gianni Vattimo on huomauttanut osuvasti, että tasa-arvo on kuitenkin ennen kaikkea metafyysinen käsite. Sen taustalla on kestämätön julkilausumaton oletus ihmisten olemuksellisesta samuudesta, jonka ihanteena ja mittapuuna tietenkin on ollut länsimainen valkoinen mies. Se on ollut ideaali, jota kohti kaikkien muiden on pitänyt pyrkiä, jotta heistä tulisi ”tasa-arvoisia”. Niinpä esimerkiksi naisten ns. emansipoituminen on usein johtanut vain siihen, että yhteiskunnallisesti menestyvä nainen on joutunut omaksumaan miehisestä perinteestä ne kaikkein vastenmielisimmät piirteet eli öykkärimäisen röyhkeyden, kyynärpäätaktiikan ja ihmisten välisten suhteiden redusoimisen ’oikeuksiin’ ja ’velvollisuuksiin’.
Muodollisen tasa-arvoideologian tilalle tarvitaankin aitoa sisällöllistä pohdintaa inhimillisten identiteettien pluralismista. Tämä monimuotoisuus uhkaa häipyä taustalle kun puhutaan dogmaattisesti sukupuolieroista ja käytetään siitä juontuvia yleistyksiä, tyyliin miehethän ovat …
Tämän tyyppisillä yleistyksillä on helppo sulkea pois tietoisuudesta ja keskustelusta ne, jotka eivät oikeasti olisi luokiteltavissa väkivaltaisilla yksinkertaistuksilla. Siksi tarvitaan keskustelua veljeydestä eli toisen toiseuden varauksettomasta hyväksymisestä moraalin lähtökohtana. Tarvitaan aidon sisällöllisen moraaliperiaatteen nostamista etualalle, muodollisen ja tyhjyyttään kolisevan tasa-arvoretoriikan tilalle. Vattimolle tämä aidosti sisällöllinen periaate on väkivallan vähentäminen, joka onkin mielestäni hyvä lähtökohta sukupuolikysymyksestä keskustelemiseen. Ja kuten tunnettua, väkivaltaa on sekä fyysistä että symbolista.
Vihreä veljeys voi sukupuolierosta keskusteltaessa nostaa esiin esimerkiksi sen, että länsimaisen kulttuurimme rakenteet ovat lopultakin melkein yhtä rajoittavia miehen identiteetin rakentamiselle kuin naisillekin. Miehen tiet ja mahdollisuudet päättää elämänkulustaan ovat lukumäärältään varsin vähäisiä, ja ne ovat valitettavan usein suvaitsemattomia ja toiset poissulkevia tapoja. Siis tarvitaan munavihreyttä moninaisuuden avaamisena. Voin olla toisin!
Veljeys olemisen asenteena on siis käytännössä miehisen kulttuuriperinteen kriittistä uudelleentulkintaa, jolla tästä heterogeenisestä traditiosta nostetaan esiin ne piirteet, jotka ovat vielä nykyään hyväksyttäviä ihanteita. Kalevalan Kullervon ja Tuntemattoman sotilaan ahdistuneen reservin vänrikin tilalle voidaan nostaa Marcus Aureliuksen, Rolandin, ja kuningas Arthurin eteenpäin katsova idealistinen rohkeus, Väinämöisen, Sokrateen ja Erasmus Rotterdamilaisen ironinen viisaus. Lyhyesti sanottuna kokonaisvaltainen sankaruus olemisen tapana suomalaiskansallisen junttiuhoamisen sijaan. Veljeyden uudelleenlöytäminen on siis yksityistä ja yleistä, mikro- ja makropolitiikkaa. Se on sekä yhteiskunnallista että valtiollista.
Jarkko Tontti