Perustuu esitelmään Oikeuspoliittisen yhdistyksen Demlan XXXVI kesäseminaarissa Lahdessa 11.8.2007.
Matti Wuori vainaa kertoi minulle taannoin Die Zeitin Suomi-artikkelista. Maailman arvostetuimpiin kuuluva lehti äimisteli isosti Pohjolan perukan poliisivaltiota. Muualla turvallisuuspoliisi on parlamentaarisessa valvonnassa, Suomessa valtiollisen poliisin entinen päällikkö, Seppo Tiitinen, on pantu valvomaan eduskuntaa, Die Zeit virnuili. Surullisinta tässä on se, että Die Zeitin jutusta on kulunut jo useita vuosia ja tilanne on edelleen sama. On syytä kysyä, miten on mahdollista että Suojelupoliisi on saanut toimia vuosikymmenet omin päin valtiona valtiossa. Miksi asialle tehdään, siis toivottavasti tehdään, jotain vasta nyt?
Neuvostoliiton hajoamisesta on kulunut yli viisitoista vuotta. Suomi on ollut EU-jäsen vuodesta 1995. Mutta yhä ja edelleen Suomi on kummajainen, kun tarkastellaan valtion ja kansalaisyhteiskunnan suhteita. Valtiousko elää vahvana kuin Putinin Venäjällä konsanaan ja kansalaisyhteiskunta on vastaavasti heikko ja kehittymätön.
Mikään ei tunnu muuttuvan. Vuodesta toiseen tutkimukset kertovat, että suomalaiset luottavat hämmentävän kritiikittömästi poliisiin. Sen kanssa luottamuksesta ja arvostuksesta kilpailee vain armeija. Mikä on syytä ja mikä seurausta? Vaikka asevelvollisuus muutettaisiin vapaaehtoiseksi huomenna, suuri osa ikäluokasta vänkäisi itsensä väkisin opettelemaan toisten ihmisten tappamista. Siinä missä muut Euroopan maat toisen maailmansodan jälkeen purkivat kansanmilitarismia ja kasarmimentaliteettia ylläpitävät rakenteet, Suomessa yhä vain, vuosikymmenestä toiseen käydään talvisotaa.
Kun pohditaan termiä kontrolli, aukeaa keskustelu tavanomaisesti niin, että kysytään millä lailla ja kuinka paljon viranomaiset, ennen kaikkea poliisi, saa ja voi kontrolloida kansalaisia. Lisäksi pohditaan viranomaisten keskinäisen kontrollin muotoja, oikeuslaitoksen mahdollisuuksia viranomaiskontrolliin ja niin edelleen. Juridinen ja yhteiskunnallinen eliitti keskustelee kyllä. Tai tarkemmin sanottuna sen pieni valistunut vähemmistö. Mutta silloinkin lähdetään liikkeelle siitä, että termin kontrolli ensisijainen merkitys on viranomaisten harjoittamassa kontrollissa, kansalaisten valvonnassa ja ohjailussa.
Sitä mahdollisuutta, että kontrolli voisikin ensisijaisesti tarkoittaa viranomaisten kontrollointia kansalaisyhteiskunnan toimesta en ole nähnyt juuri pohdittavan, mikä kertoo kaiken oleellisen vallitsevasta asenneilmastosta.
Poliisin ja armeijan lisäksi kerran valitut johtajat näyttävät nauttivan järkähtämätöntä luottamusta, mitä he myös hyödyntävät. Pohjois-Koreamaiset suosioluvutko ovat syynä siihen, että istuva presidentti Tarja Halonen ei juuri innostu mahdollisuudesta ulottaa parlamentaarinen demokratia myös Suomeksi kutsuttuun entiseen suuriruhtinaskuntaan? Kahden vuoden takaisissa presidentinvaaleissa yhtä lukuun ottamatta kaikki ehdokkaat kieltäytyivät avaamasta keskustelua presidentin valtaoikeuksien vähentämisestä. Kenen edun mukaista lopultakin on ylläpitää ja ruokkia ylisukupolvista alamaismentaliteettia ja asennetta, jonka mukaan kunnon ihmisellä ei ole mitään pelättävää viranomaisten taholta ja kaikenlainen uikutus viranomaisten toimivaltuuksista on epäilyttävää? Hehän kuitenkin ovat hyvän puolella pahaa vastaan, eikö niin?
Poikkeuksellisen korkea luottamus poliisiin, armeijaan ja valtionpäämieheen sopii luontevasti yhteen sen kanssa, että kansalaisjärjestöjen kuten Amnesty Internationalin ja Greenpeacen jäsenmäärät ovat Suomessa kovin alhaiset muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna. Mihinpä niitä tarvittaisiinkaan, kun meillä on maan mainio poliisi sekä tsaarittarena Muumimamma, joka suojelee kansaa kaikelta pahalta?
Entä ne viranomaisten toimivaltuudet? Perusteellista tutkimusta tarvittaisiin siitä, miksi 1970-luvulla kun vasemmistoterrorin aalto hyökyi yli Euroopan, ei käynnistynyt nykyisenkaltaista kehitystä kansalaisoikeuksien kaventamisessa ja viranomaisten valtuuksien kasvattamisessa. Muistamme Punaisen armeijakunnan RAF:n, Andreas Baderin, Ulrike Meinhofin ja kumppanit. Olivatko DDR:n ja Neuvostoliiton urkkimisjärjestelmät liian lähellä, varoittavina esimerkkeinä siitä mihin ei haluta mennä edes terrorismia torjuttaessa? Oliko toisesta maailmansodasta ja Gestapon toimista kulunut niin vähän aikaa, jotta muistettiin, mihin avoin valtakirja turvallisuusviranomaisille voi äärimmillään johtaa? Ovatko nämä varoittavat esimerkit nyt autuaasti unohdettuja?
Loppujen lopuksi on kulunut vain muutama vuosikymmen siitä, kun Suomessakin Etsivä keskuspoliisi ja sen seuraaja Valtiollinen poliisi 1930-luvulla jokseenkin avoimesti vainosi ihmisiä heidän poliittisten kantojensa perusteella. Vielä vähemmän on aikaa siitä, kun Punainen Valpo 1940-luvun lopulla jahtasi poliittisen perustein oikeistolaisiksi luokittelemiaan ihmisiä.
Näinkö nopeasti kaikki unohtuu?
Jos turvallisuuspoliisilla olisi 30- ja 40-luvuilla ollut nykyisenkaltaiset tiedonhankintamenetelmät, jälki olisi ollut vielä paljon pahempaa. Onko tosiaan niin, että mitään sellaista ei voi koskaan enää tapahtua Suomessa ja voimme turvallisin mielin antaa poliisille muutaman vuoden välein lisää toimivaltuuksia? Onko evoluutiossa tapahtunut ratkaiseva hyppäys ja ihmiset ovat muuttuneet pysyvästi hyveellisemmiksi, immuuneiksi houkutuksille käyttää tarjolla olevia keinoja häikäilemättömästi?
Sallittakoon keskeisen argumentin toistaminen jälleen kerran. Avoimia yhteiskuntia on maailmanhistoriassa ollut vähän, ne ovat hauraita ja alttiita tuhoutumaan. Avoimen yhteiskunnan hinta on se, että jotkut käyttävät vapauttaan ja sen tuomia mahdollisuuksia väärin. Terrorismia ja muuta vakavaa rikollisuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Joka kerta kun näiden vastustamisen nimissä yksityisyyden suojaa ja muita perus- ja ihmisoikeuksia rajoitetaan ja viranomaisille annetaan lisää toimivaltuuksia, avoimen yhteiskunnan vastustajat ovat lähempänä tavoitettaan.
Jarkko Tontti