Le Monde diplomatique 2/2007, s. 29-42.
Alkuteksti: A l’ombre du mur - Comment Israël confisque Jérusalem-Est. Le Monde diplomatique, février 2007, s. 16-17.
Suomentanut Jarkko Tontti
Tammikuun puolivälissä Israeliin ja Palestiinaan ”ilman ehdotusta tai suunnitelmaa” saapunut ulkoministeri Condoleezza Rice tyytyi keskustelujen päätteeksi ilmoittamaan helmikuussa järjestettävästä huippukokouksesta Ehoud Olmertin ja Mahmoud Abbasin kanssa. Sillä välin palestiinalaisalueiden haltuunotto israelilaisten toimesta kiihtyy ennen kaikkea Itä-Jerusalemissa, joka on kirjaimellisesti takavarikoitu.
Tel-Avivista lähtevä päätie kaartaa hiukan oikeaan, ohittaa Ben-Gurionin lentokentän ja alkaa kiemurrella noustessaan kohti Jerusalemia kukkuloiden välitse, joiden valtaaminen juutalaisjoukkojen toimesta vuonna 1948 oli valtaisa verenvuodatus. 700 metrin korkeudella tie läpäisee pyhän kaupungin lännestä. Israelilaiset että ulkomaalaiset ovat itse asiassa ymmällään reitistä. He voivat päästä kaupungin keskustaan useita teitä, pohjoisesta ja etelästä.
Länsirannan palestiinalaisille pääsy kolminkertaisesti pyhään kaupunkiin onkin toinen tarina. Vaikka he onnistuisivat pääsemään läpi sisäisistä tarkastuspisteistä, he törmäävät kaikkein raaimpaan koskaan keksittyyn esteeseen, jolla matkustamista miehitetyillä alueilla kontrolloidaan ja rajoitetaan, kymmenkunta metriä korkeaan muuriin, joka ympäröi pian kokonaan kaupungin itäpuolen, jättää maiseman varjoonsa ja sulkee perinteiset sisäänpääsyreitit. Se katkaisee jyrkästi suurta historiallista kulkuväylää: Jerusalem-Amman (tie 417) ja Jenin-Hebron (tie 60). Hirviömäinen käärme pysähtyy, Länsirannan palestiinalaisille, vain neljässä kohtaa: Qalandiya pohjoisessa, Shuafat koillisessa, Ras Abou Sbeitan idässä ja Gilo etelässä. Päästäkseen perille heidän täytyy lisäksi kulkea monen kiertotien kautta, jättää kulkuvälineensä ja kulkea jalan, koska palestiinalaisten kulkuneuvot (joissa on vihreät kyltit) ovat ankarasti kiellettyjä Jerusalemissa.
Kfar Adoumimin siirtokuntalainen eversti Danny Tirza, jonka tehtäväksi Israelin puolustusministeriö taannoin antoi ”turvallisuusaidan” (virallinen termi) suunnittelemisen, reitin linjauksen ja rakentamisen on saanut palestiinalaisilta lisänimen ”toinen Nakba”[i]. Suurisuuntaisen projektinsa lopputuloksena hän lupaa Jerusalemille 11 tarkastuspistettä, jotka muistuttavat lentokenttien terminaaleja. Tämä malli estää läpikulun Gilosta. Kaikkialla kyltit saarnaavat: ”Sisäänkäynti yksi kerrallaan” , ”Odottakaa kärsivällisesti vuoroanne”, ”Pitäkää tämä alue siistinä”, ”Riisukaa päällystakkinne”, ”Noudattakaa ohjeita”. Mitä tulee ylhäällä ja sivuilla oleviin ristikkokäytäviin, ne muistuttavat tunneleita, joita pitkin petoeläimet johdetaan sirkuksen areenalle.
Mutta sirkustirehtööriä täällä ei ole. Sen sijaan on portti jossa oleva pieni valo kertoo, onko se suljettu vai ei. Metallinen ääni vaatii asettamaan matkatavarat tarkastuslaitteeseen. Himmennetyn panssarilasin takaa näkyy ihmishahmo. Lopultakin joku on läsnä, rähjäinen sotilas jalat pöydällä ja Uzi-konepistooli olalla. Hän tarkistaa paperit kuiskaten tai räksyttäen, omistajan ulkomuodosta riippuen. Uloskäynnin luona on kylttejä, jotka toivottavat ”käyttäjille” kolmella kielellä ”Tervetuloa Jerusalemiin” (jonne on yhä 4 kilometria matkaa) ja ”Olkoon rauha kanssanne”.
YK:n vuoden 1947 jakosuunnitelma oli taannut kaupungille erityisen kansainvälisen regiimin statuksen joka on edelleen, vuonna 2007, sen ainoa kansainvälisesti tunnustettu asema. Mutta vuoden 1948 sota päätyi kaupungin jakoon Jordanian ja Israelin välillä. Israel teki länsiosasta pääkaupunkinsa, kunnes se vuonna 1967 valtasi ja liitti itseensä kaupungin itäosan. Vuoden 1980 perustuslaki julisti yhdistetyn Jerusalemin Israelin ikuiseksi pääkaupungiksi. Siitä asti kaikkien Israelin hallitusten politiikkana on ollut säilyttää juutalaisten ylivalta kaupungissa ja estää sen jakaminen sekä, näin ollen, estää sellaisen Palestiinalaisvaltion synty, jonka pääkaupunki olisi Itä-Jerusalem.
Khalil Toufakji on Arabian tutkimuksen yhdistyksen (Société des études arabes) kartografian osaston johtaja ja palestiinalaisten delegaation neuvonantaja Camp Davidin neuvotteluissa. Hänen mukaansa demografia on avainasemassa. ”Israelilaisten ehdottomana prioriteettina on aina ollut juutalaisen enemmistön aikaansaaminen. Mutta palestiinalaisten määrä, joka oli 20 % väestöstä vuonna 1967, on nykyään 35 % ja he voivat olla enemmistönä vuonna 2030.[ii]” Tämä nousu on seurausta syntyvyyseroista, mutta myös juutalaisten poismuutosta, joka johtuu työttömyydestä, asuntopulasta ja uskonnollisten ääriortodoksien aikaansaamasta suvaitsemattomasta ilmapiiristä.
Nyt kuusikymmentävuotias tabu on rikottu: Seutukaava vuodelle 2020 pitää toki yllä poliittisesti määritettyä 70 % - 30 % -väestösuhdetta, mutta ”tarkastelee” myös toista, pragmaattista suhdetta 60 % - 40 %[iii].” Aivan kuin voisi olla olemassa oikea prosenttiluku!”, huudahtaa Meron Benvenisti, epäilemättä paras Jerusalem-asiantuntija. ”Se on puhdasta rasismia. Elämme maailman ainoassa kaupungissa, missä etninen väestösuhde on ottanut filosofian paikan.” Menahem Klein, joka oli myös neuvonantaja Camp Davidissa, mutta israelilaisten puolella, toteaa vähemmän kiivaasti: ”Pragmaatikot toteavat, poliitikot kamppailevat: me osallistumme Israelin suurimpaan yritykseen liittää Jerusalem itseensä sitten vuoden 1967.”
Ensimmäinen keino tämän yrityksen toteuttamiseksi oli kunnallishallinnollisten rajojen laiton laajentaminen. Amos Gil, Ir Amim (Ihmisten kaupunki) –yhdistyksen johtaja esittää tiivistelmän: ”Vanhankaupungin pinta-ala oli vain 1 km2. Ympäröivien arabikaupunginosien kanssa alue oli Jordanian hallinnon aikana 6 km2. Vuonna 1967 Israel liitti itseensä 64 km2 Länsirannan alueita, mukaan lukien 28 kylää, jolloin pinta-alaksi tuli 70 km2. Kun muuri on valmis, sen sisälle jäävä alue on n. 164 km2. Länsi-Jerusalemin Safdie-laajennussuunnitelma sen sijaan on aiheuttanut ekologisista syistä vastalausemyrskyn.”
Meir Margalit on israelilaisen talojen tuhoamisen vastaisen komitean (Icahd) koordinaattori. Hänen mukaansa: ”Täällä on olemassa väri, jota ei ole muulla, poliittisesti määritelty vihreä.” Hän kertoo, että kun Ornan Yekutieli, vasemmistopuolue Meretzin entinen johtaja kritisoi Har Homan siirtokunnan rakentamista suurenmoisen palestiinalaisen metsän paikalle, silloinen pormestari, nyt edesmennyt Teddy Kollek vastasi: ”Se on vihreä vain arabeille.” Arkkitehti Ayala Ronel kertoo, kuinka ekologinen apartheid toimii. Alueet, jotka ovat keltaisenaan pölystä ja täynnä jätettä, julistettiin vihreiksi alueiksi arabeille, ja näin kiellettiin heitä rakentamasta sinne, mutta samoille alueille sallittiin rakentaa juutalaissiirtokuntia.
Siirtokuntien perustaminen on israelilaisten strategian toinen keino. Arkkitehti Shamuel Groag johtaa Bimkom-yhdistystä, joka toimii sen puolesta, että kaikilla olisi oikeus osallistua kaupungin suunnittelemiseen. Hän tiivistää kehityksen: ”Ensimmäinen kehä käsitti seitsemän suurta siirtokuntaa: Gilo, Armon Hanatziv – Itä-Talpiot, French Hill, Ramat Eshkol, Ramot, Ramot Shlomo ja Neve Yaacov. Toiseen kuului kaksi: Pisgat Zeev ja Maale Adoumim. Kolmas lisäsi vielä yhdeksän siirtokuntaa: Givon, Adam, Kochav Yaacov, Kfar Adoumim, Keidar, Efrat, Betar Illit, Har Homa ja Goush Etzion. Yhteensä niissä asuu puolet Länsirannan 500 000:sta uudisasukkaasta.”
Michel Warschawski on Vaihtoehtoisen informaation keskuksen perustaja ja rauhanliikkeen keskeinen hahmo. Hän järjestää kiertomatkoja aktivisteille näyttääkseen konkreettisesti ”siirtokuntien perustamista ohjaavan periaatteen: luoda jatkuva ja keskeytymätön juutalainen asuma-alue, joka rikkoo arabien asuma-alueen yhtenäisyyden.” Hän heiluttaa lehteä, joka on hajoamassa palasiksi jatkuvasta käsittelystä ja siteeraa Karnei Shomronin siirtokunnan entistä pormestaria, jonka tavoitteena oli ”taata, ettei Yeshan[iv] juutalaisväestö elä piikkilangan takana, vaan osana keskeytymätöntä juutalaista asuma-aluetta. Jos otamme esimerkiksi alueen, joka sijaitsee Jerusalemin ja Ofran välissä, ja jos lisäämme siihen Adamin siirtokunnan sisäänkäynnin luona sijaitsevan teollisuusalueen ja bensiiniaseman Psagotin sisäänkäynnin luona, meillä on keskeytymätön israelilainen asutuslinja.”
Kolmas keino on liikenneväylien täydellinen kontrollointi palestiinalaisalueen fragmentoimiseksi, sen väestön liikkuvuuden vähentämiseksi ja sen kehitysmahdollisuuksien tuhoamiseksi. Israel ei ole vain ottanut haltuunsa, uudistanut ja laajentanut suuria tielinjoja. Se on myös rakentanut uusia teitä, jotta siirtokuntien asukkaat voivat päästä Jerusalemiin mahdollisimman nopeasti, mikä on myös tulevan raitiotien tarkoitus. Tuloksena on vaikuttava nelikaistaisten teiden verkosto, joka on valaistu öisin ja jota reunustavat puut on hakattu. Sen läheisyydestä ”vaarallisiksi” nimetyt talot on tuhottu ja sen suojaksi on pystytetty turvamuureja ”turvallisuuden” nimissä. Nämä siirtokuntia yhdistävät ja niihin vievät tiet ovat kiellettyjä palestiinalaisten kulkuneuvoilta, joiden täytyy käyttää heikkokuntoisia teitä joita ylläpidetään huonosti tai ei ollenkaan. Lisäksi useat pysyvät tai liikkuvat tarkastuspisteet sulkevat ne.
Abou Disin eteläpuolella oleva tiesulku, nimeltään ’Container’, hallitsee ja usein sulkee viimeisen Länsirannan pohjois- ja eteläosat yhdistävän palestiinalaisten kulkureitin. Tien nimi, Wadi Nar (Tulilaakso tai Helvetinlaakso) on sopiva. Sen ajorata on paikoin niin kapea, että kaksi kuorma-autoa pystyy hädin tuskin ohittamaan toisensa - olettaen, että ne edes pystyvät nousemaan ja laskeutumaan sen tuulisia rinteitä. Läheisellä, Itzhak Rabinin rakennuttamalla leveällä pikatiellä siirtokuntien asukkaat sen sijaan voivat viilettää suoraan Goush Etzionin ja Hebronin siirtokuntiin kohtaamatta yhtäkään arabia.
Tämä ’apartheid, joka ei ääneen sano nimeään’, kuten palestiinalaisten pääneuvottelija Saëb Erekat[v] asian ilmaisee, sai ilmiasunsa eversti Tirzan ’sujuvan liikenteen’ suunnitelmassa. Siellä missä juutalaiset ja arabit voisivat kohdata, sillat ja tunnelit estävät heitä näkemästä toisiaan. Bimkomin arkkitehti Alon Cohen-Lifschitz kertoo esimerkin: ”Yhdistääkseen Bir Nabalan ja Al-Jibin palestiinalaiskylät israelilaiset rakensivat 2 km suljettua ja aidattua tietä 10 metriä maanpinnan alapuolelle sekä kaksi tunnelia ja yhden sillan!” Pahempaa erottelua on näköpiirissä. 19. tammikuuta 2007 annettiin sotilasmääräys, joka kielsi ketään israelilaista tai palestiinalaista kuljettamasta ajoneuvossaan ei-juutalaista Länsirannan asukasta. Määräys synnytti niin suuria protesteja, että sen täytäntöönpano on jäädytetty.
Neljäs keino on soluttautuminen Vanhaankaupunkiin ja ”pyhään syvänteeseen”. ”Siirtokuntalaisille Jerusalem on kuin sipuli, ydin on parasta”, pilailee Margalit. Entisen juutalaisomaisuuden hankkiminen takaisin, takavarikointi poissaolevia koskevan lain nojalla ja välikäsien avulla toteutetut kaupat etenevät sellaisella vauhdilla, että journalisti Meron Rappoport on käyttänyt alueesta nimitystä Eladin tasavalta.[vi] Nimi on peräisin siirtokuntalaisten järjestöstä, jolle viranomaiset ovat delegoineet, mikä on poikkeuksellista, Daavidin kaupungin[vii] hallinnon.
Alkaen tästä luonteeltaan historiallisesta sijoittumisesta, Israelin lipuilla varustetuista arabitaloista ja kaduilla kiertelevistä aseistetuista ’gorilloista’ on havaittavissa kuinka asuttaminen etenee Silwanisata alas kohti Boustania (missä 88:aa rakennusta uhkaa räjäyttäminen) ja nousee sitten kohti Ras Al-Amoudia (Maale Zeitim) ja Jabal Mukaberia (Nof Zion). Kidmat Zionin kaksi ensimmäistä taloa uhmaavat jo muurin yli palestiinalaisten tyhjää parlamenttia Abou Disissa. Kartta vahvistaa, että kaikki nämä etäispesäkkeet yhdessä muodostavat etnisen puhdistuksen linjan.
”Älkää pysähtykö lukuihin”, vaatii Fouad Hallak, Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) neuvottelijoiden neuvonantaja. Vanhankaupungin ja sen lähiympäristön 17:ssa siirtokunnassa on vain 2600 asukasta (24 000:sta), mutta ne ovat osa hellittämätöntä ’depalestinisaatioon’ strategiaa.
Israelilaisten strategian viides keino, juutalaistaminen, alkaa symboleista. Palestiinalainen ystävämme näyttää merkkejä joilla Arabi-Jerusalemin ylle pakotetaan juutalaisen kaupungin ulkoasu. ”Alkaen kaikkein näyttävimmistä, israelilaisten sotasankarien muistomerkeistä ja Itä-Jerusalemiin pystytetyistä julkisista rakennuksista, päätyen pieniin yksityiskohtiin kuten katukiveykseen, -valaistukseen ja roskalaatikoihin.” Unohtamatta katujen nimiä: ”Tsahalin aukio, Laskuvarjojääkärien katu, Päämajan risteys.” Nämä nimet on annettu vuonna 1967 tapahtuneen Itä-Jerusalemin liittämisen jälkeen ja ilmeisesti siksi, että arabit eivät unohtaisi kuka voitti, kirjoittaa journalisti Danny Rubinstein.[viii]
Pariisilaiset ystävämme olivat varoittaneet meitä, että Vanhakaupunki oli tyhjenemässä eikä se ole 30 vuoteen näyttänyt niin murheelliselta kuin nykyään. ”Israelilaiset haluavat asuttaa siitä suurimman osan ja jättää jäljelle vain muutamia folkloristisia arabikortteleita turisteja varten, kuten he tekivät Jaffassa”, sanoo Elias Sanbar, palestiinalaisten uusi Unescon suurlähettiläs. Hän onnistui torjumaan israelilaisten huijaushankeen, jolla yritettiin saada Jerusalemin arabivanhakaupunki luetteloitua osaksi Israelin valtion kulttuuriperintöä.
Juutalaistaminen näkyy myös puuttumisena vapaaseen kulkuun pyhiin paikkoihin, joka on ollut yleinen periaate kaikissa kansainvälisissä asiakirjoissa sitten Berliinin sopimuksen (1885). ”Länsirannan muslimit ja kristityt eivät enää vuosiin ole päässeet vapaasti Al-Aqsan moskeijaan tai Pyhälle haudalle”, protestoi Adnan Al-Husseini, Waqfan johtaja.[ix] ”Mitä tulee Jerusalemin asukkaisiin, heidän on oltava 45-vuotiaita päästäkseen rukoilemaan täällä. Puhumattakaan nöyryytyksistä, joita uskonnollisten juhlien ajaksi tuodut sotilaat aiheuttavat.” Entä Temppelivuoren esplanadin alla suoritetut kaivaukset? ”En uskalla edes ajatella mitä tapahtuisi jos Temppelin uudelleenrakentamisesta haaveilevat hullut vahingoittaisivat moskeijoitamme”, sanoo Al-Husseini.
Myös kristillisten kirkkojen patriarkat ja johtajat ovat huolissaan. He julkaisivat 29. syyskuuta 2006 julkilausuman, jossa vahvistettiin vaatimus erityisasemasta, joka takaa”uskonnonharjoittamisen vapauden ja omantunnonvapauden sekä yksilöille että yhteisöille; kaikkien asukkaiden yhdenvertaisuuden lain edessä kansainvälisten päätöslauselmien mukaisesti sekä kaikkien kansalaisten, asukkaiden ja pyhiinvaeltajien vapaan pääsyn Jerusalemiin.” He vaativat, että ”kaikki omistus- ja hallintaoikeudet sekä eri uskontojen oikeus uskonnonharjoittamiseen, jotka nämä yhteisöt ovat saaneet historian kuluessa, on pidettävä näiden yhteisöjen hallussa.” Lisäksi he vaativat kansainvälistä yhteisöä kunnioittamaan ”pyhien paikkojen status quo:ta.”[x]
Kaikki miehittäjät – juutalaiset, kristityt tai muslimit – pystyvät äärimmäiseen väkivaltaan. Kodin tuhoaminen puskutraktorilla asukkaiden silmien edessä on kestämätön näkymä.[xi] Vuodesta 2000 lukien kunnalliset viranomaiset ja sisäasiainministeriö ovat tehneet tämän 529 kertaa, puhumattakaan sakoista joita rakennusten omistajille on langetettu yhteensä 22,5 miljoonaa euroa.[xii] Ihmisoikeusjärjestö Betselemin mukaan rankaisutoimet ovat jakautuneet epätasaisesti. Vuonna 2005 Länsi-Jerusalemissa todettiin 5635 rakennukseen kohdistuvaa rikkomusta, jotka johtivat 26 rakennuksen räjäyttämiseen kokonaan tai osittain. Samaan aikaan Itä-Jerusalemissa rekisteröitiin 1529 rikkomusta, jotka johtivat 76:een tuhoamiseen.[xiii]
Margaliksen mukaan ”kunnallishallinnon virkamiehillä on pakkomielteinen pelko siitä, että Israelin ylivalta Jerusalemissa on uhattuna. He ovat paranoidisia. Heille jokainen talo, jokainen puu ja jopa jokainen ruukkukasvi on osa kansainvälistä poliittista salaliittoa.” Apulaispormestari Yigal Amedi ei käytä näitä perusteluja. Hänelle ”poikkeukselliset” räjäytykset ovat oikeutettuja koska ne kohdistuvat laittomasti rakennettuihin taloihin. Vaikka hän on kunnallisen kaavoitus- ja rakentamiskomitean jäsen, hän ei tunnu tietävän, että useissa tapauksissa kunnalliset tarkastajat toteuttavat tuhoamisia vastoin oikeuden päätöstä. ”Kunnan viranomaiset yrittävät saada järjestystä kaaokseen”, hän väittää.
Väite on huvittava. Se, että 40 % Itä-Jerusalemin taloista (15 000 taloa 40 600:sta) on ”laittomia”, johtuu siitä, että kaupunginvirasto myöntää hyvin kitsaasti lupia palestiinalaisille. Vuodesta 2000 vuoteen 2004 myönnettiin 481 lupaa 5 300 rakennuksen rakentamiseksi. Lupa on erittäin kallis. 200 m2 taloa varten hinta on yli 20 000 euroa ja lisäksi kuukausia kestävä anomusmenettely. Rakennuskelpoinen maa vähenee vähenemistään. Vuoden 1967 jälkeen Länsi-Jerusalemin pinta-ala oli 54 km2 ja Itä-Jerusalemin 70 km2, josta 24 km2 pakkolunastettiin siirtokunnille. Jäljellejääneestä 46 km2:sta 21 km2 ei ole kaavoitettua kaupunkialuetta. Niistä 25 km2:sta, joille on olemassa kaava, 16 km2 on varattu viheralueiksi, julkisiksi rakennuksiksi, teiksi, jne. Rakennuskelpoinen palestiinalaisten alue, 9 km2, on vain 7,25 % kaupungin pinta-alasta.
Efrat Cohen-Bar, arkkitehti ja Bimkomin aktivisti heiluttaa uutta isokokoista ’master plania’: ”Pienestä edistyksestä huolimatta epätasa-arvoinen kohtelu jatkuu. Vuoteen 2020 mennessä kaavoittajamme antavat 3 km2 rakennusmaata 158 000:lle palestiinalaiselle ja 9,5 km2 110 000 juutalaiselle.” Maantieteilijä Irène Salenson muistuttaa ”horisontaalisista ja vertikaalisista rajoituksista palestiinalaisten kaupunkikehitykselle”. Itä-Jerusalemissa voi rakentaa keskimäärin 4 kerrosta (nykyisen kahden sijaan), kun taas Länsi-Jerusalemissa sallitaan kuudesta kahdeksaan kerrosta![xiv]
Tämä epätasa-arvoinen kohtelu on vain yksi osatekijä kaikenkattavassa syrjinnässä joka on Israelin ylivallan säilyttämisen kuudes ja viimeinen keino. Vain juutalaiset (ja 2,3 % palestiinalaisista) ovat kansalaisia. Länsirannan palestiinalaisilla, joilla on vihreä henkilöllisyystodistus, ei ole mitään oikeuksia, ei edes oikeutta tulla kaupunkiin ilman lupaa joita myönnetään yhä harvemmin. ”Pysyvillä asukkailla”, joilla on sininen henkilöllisyystodistus, on oikeus saada sosiaalipalveluita ja äänestää paikallisvaaleissa, mutta nämä edut eivät automaattisesti siirry puolisolle tai lapsille.
Euroopan unionin raportti, jonka ministerineuvosto skandaalimaisesti sensuroi kokouksessaan vuonna 2005, paljastaa vielä yhden puolen syrjinnästä: ”Vuosina 1996-1999 Israel käynnisti ”Elämän keskus- nimisen toimenpiteen, jolla ne palestiinalaiset joilla oli sininen henkilöllisyystodistus ja joiden koti- tai työpaikka sijaitsi Itä-Jerusalemin ulkopuolella, esimerkiksi Ramallahissa, menettivät henkilöllisyystodistuksensa. Joukoittain sinisen todistuksen haltijoita palasi tämän myötä takaisin Itä-Jerusalemiin.[xv]
Myös kaupungin budjetti on syrjivä. Itä-Jerusalem, jossa asuu 33 % väestöstä, saa siitä vain 8,48 %. Jokainen juutalainen saa keskimäärin 1 190 euroa, jokainen arabi 260. Ei siis ole ihme, kuten Betselem raportoi, että 67 % palestiinalaisperheistä elää köyhyysrajan alapuolella. Israelilaisten luku on 29 %.[xvi] Itsekin köyhältä alueelta kotoisin oleva apulaispormestari Amedi ei kiistä ”infrastruktuurin ja palveluiden jälkeenjääneisyyttä arabi- ja ääriortodoksialueilla.” Hän kuitenkin vakuuttaa, että kaupunki investoi Ehoud Olmertin pormestarikaudella ”enemmän kuin koskaan täyttääkseen aukot.” Amedi luettelee meneillään olevia projekteja ja toteaa, että ne ovat ”pisaroita valtameressä, mutta jostakin on aloitettava.”
Juuri nyt kaikkein keskeisin asia on rakenteilla oleva muuri joka vie valtavasti resursseja. Sen hinta on 800 000 euroa kilometriltä, joita tulee olemaan kaiken kaikkiaan 180. Näistä vain 5 on Vihreällä linjalla, joten turvallisuusargumentti ei ole uskottava. Itsemurhahyökkäykset, joiden uhreina on kuollut 171 ihmistä viimeisen kuuden vuoden aikana, ovat traumatisoineet kaupungin. Mutta suurin osa muurista ei erota israelilaisia ja palestiinalaisia toisistaan, vaan katkaisee palestiinalaisten yhteydet heidän kouluihinsa, peltoihinsa, oliivitarhoihinsa, sairaaloihinsa ja hautausmaihinsa.
”Muuri ei ole hallituksen väline taata israelilaisten turvallisuus, vaan keino kontrolloida Jerusalemia”, toteaa Menahem Klein. Muurissa tiivistyy kaikkien tähän asti käytettyjen hallintakeinojen ydin. Se kasvattaa Itä-Jerusalemin pinta-alan 2,3 –kertaiseksi ja rajaa apilanmuotoisen alueen, joka sisältää uudet siirtokunnat ja niiden kasvualueet. Pohjoisessa Beit Horon, Givat Zeev, Givon Hadasha ja tuleva Nabi Samuelin ”metropolipuisto”, etelässä Har Gilo, Betar Illit sekä Gouch Etzionin alue ja lopuksi idässä Maale Adoumim.
Augusta-Victoria –sairaalan näköalapaikalta saa hyvän käsityksen rakennustyömaan aiheuttamasta kuolettavasta uhasta tulevalla Palestiinalaisvaltiolle. Itse siirtokunta on kooltaan 7 km2. Mutta kunnallinen ”Maale Adoumimin alueen” kaava kattaa 55 km2 alueen, joka on pääosin autio (se on suurempi kuin Tel-Aviv, jonka pinta-ala on 51 km2). Alue ulottuu lähes Kuolleelle merelle asti ja katkaisee näin Länsirannan kahtia. Pohjoisessa kuuluisa E1-alue (pinta-alaltaan 12 km2 eli 12-kertaa suurempi kuin Vanhakaupunki) on viimeinen mahdollinen Itä-Jerusalemin kasvualue. Kuitenkaan edes Washingtonin, lähinnä muodollinen, vastustus ei estänyt Länsirannan poliisin uuden päämajan rakentamista sinne; sitä tulevat seuraamaan asunnot, kauppakeskukset, hotellit jne. Mitä tulee Jahalinin beduiineihin, he ovat pystyttäneet parakkikylän kaatopaikan viereiselle kukkulalle, jonne heidät on projektin tieltä ”siirretty”.
Mahdollisimman paljon palestiinalaisten maata ja mahdollisimman vähän palestiinalaisia. Tämä pitkäaikainen periaate on ohjannut muurin reitin suunnittelemista. Se mahduttaa sisäänsä juutalaisten siirtokunnat mutta sulkee ulkopuolelle Länsirannan arabialueet pohjoisesta etelään: Qafr Aqab Qalandiyan pakolaisleirin läheisyydessä, puolet Beit Haninasta, suuren osa Al-Ramia, Dahiyat Al-Bared, Hizma, Shuafatin leiri, Dahiyat Al-Salam, Anata, Ram Khamzi ja etelässä Walaja. 60 000 Jerusalemin 240 000:sta palestiinalaisesta on karkotettu, ilman että heitä olisi siirretty! Tämä on johtanut useisiin menetyksiin:
Ajan menettäminen: ”Ennen pääsin yliopistolle jalkaisin kymmenessä minuutissa”, kertoo ramallahilainen Mohammed joka opiskelee lääketiedettä Al-Qodsin yliopistossa. ”Nykyään se vie 90 minuuttia autolla.” Tulojen menettäminen: Al-Ramin ”väärällä” puolella olevat kauppiaat kertovat 30 % - 50 % pudotuksesta kaupankäynnissä. Hammaslääkärin oli pakko sulkea vastaanottonsa ja kerrostalon omistaja menetti kaikki vuokralaisensa koska muuri esti näkymät talosta. Henkilökunnan menettäminen: 30 % - 50 % hoitajista, lääkäreistä ja opettajista ei pääse enää Jerusalemiin töihin. Asukkaan aseman menettäminen: Se, joka ei pysty todistamaan asuvansa ja työskentelevänsä Jerusalemissa menettää sinisen henkilöllisyystodistuksensa kun se seuraavan kerran pitää uusia. Ja mikä tärkeintä, Itä-Jerusalem menettää asemansa palestiinalaisena metropolina.
”Jokainen tietää, että seuraavat neuvottelut lähtevät liikkeelle ”Clintonin parametreista”, erityisesti kaupungin jakamisesta jotta sinne mahtuisi kaksi pääkaupunkia.”, Menahem Klein sanoo. ”Muurilla yritetään estää tämä. Se tuhoaa metropolialueen keskuksen Al-Qodsin katkaisemalla sen yhteydet palestiinalaisten taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen selustaan. Mutta jos Israelin johtajat toivovat hyötyvänsä palestiinalaisten heikkoudesta, he ovat lyhytnäköisiä. Uusi sukupolvi nostaa päätään. Mitä silloin jää jäljelle Sharonin ja Olmertin tavoitteesta ”vapauttaa Jerusalem uudelleen?”
Toisten mukaan Israelin toimien kiihtyminen liittyy rauhanprosessiin. Suurlähettiläs Sanbarin mukaan asiat lähtivät nopeutumaan ”heti kun Jerusalem liitettiin virallisesti neuvottelujen asialistalle. Heidän tavoitteenaan on muuttaa tosiasioita kentällä niin, ettei ole mitään neuvoteltavaa.” Wassim H. Khazmo on palestiinalaisten neuvottelijoiden neuvonantaja. Hänen mukaansa ”Sharon yrittää hyötyä kansainvälisen yhteisön heikkoudesta ottaakseen sen mitä Georg W. Bush lupasi hänelle kirjeessään 14. huhtikuuta 2004 - siirtokuntien alueet.”
Yllätykseksemme Khalil Toufakji oli valmis luopumaan näiden alueiden vaatimisesta takaisin realismin nimissä. ”Jopa Maale Adoumimistä?” ”Kyllä.” ”Jopa alueesta E1?” ”Kyllä.” Kuin vastauksena tähän luovuttamiseen Hasib Nashashibi Jerusalem-koalitiosta viittaa ”PLO:n johtajakriisiin. Israelilaiset hyötyvät hajaannuksestamme ja virheistämme.” ”Itsemurhahyökkäykset olivat pääperustelu muurille”, sanoo Amos Gil.
Palestiinalaisten olosuhteet erillisalueilla Biddussa (35 500 ihmistä), Bir Nabalassa (20 000) ja Walajassa (2000) ovat kafkamaisia tai kuin kirjasta Kuningas Ubu. He ovat heidät täysin ympäröivän muurin ja aitauksen vangitsemia. Gharibin perheestä on tehty syntipukki. Givon Hadashan siirtokuntalaiset ovat rakentaneet talonsa palestiinalaisten yksityishenkilöiden maalle Gharibien talon ympärille, jonka he ovat näin muuttaneet pieneksi omaksi erillisalueekseen jonka yhdistää omaan kyläänsä vain polku. Siirtokuntalaisten talot on ympäröity aidalla joka kohta sähköistetään ja jota vahtii valvontakamera. Sympaattisia naapureita. Nähdessään meidät yksi siirtokuntalainen huutaa ikkunastaan ”Minulla on ase, teen teistä selvää!”. Tyhjiä uhkauksia? He ovat jo ampuneet yhden perheen pojista. Mutta vainottuinakin Gharibit ovat sinnitelleet jo yli 20 vuotta.
Muistamme Meron Benvenistin purkauksen edelliseltä päivältä: ”Muuri? Se on epätoivon muistomerkki!” Katsokaa Betlehemiä. Yhdellä puolella Kristuksen syntymän kirkko, toisella Raakelin haudan ympärille rakennettu bunkkeri. Ylimielinen miehittäjä määrittelee yhteisöt mielensä mukaan. Aivan kuin aita erottaisi ”hyvät” arabit, jotka päästetään Jerusalemiin, ”pahoista” arabeista joita sinne ei päästetä. Tämän hirveyden keksijät seuraavat samaa ajattelutapaa jolle 1800-luvun kolonialismi perustui. Niin tekivät myös ranskalaiset kun he tarrautuivat Indokiinaan ja Maghreb-maihin. Lopputulos tulee olemaan sama. Jerusalemin muurille käy samoin kuin Berliinin muurille.
——————————————————————————–
[i] Nakba tarkoittaa Palestiinan häviämistä ja 800 000 sen asukkaan pakotettua maastamuuttoa vuonna 1948. Mitä eversti Tirzaan tulee, hänen sopimustaan ei kumottu vaikka hän valehteli avoimesti korkeimmalle oikeudelle perustellessaan muurinsa reitin linjauksen.
[ii] Vuoden 2006 lopussa Jerusalemin väkimääräksi arvioitiin 700 000, joista 470 00 oli juutalaisia ja 230 000 palestiinalaisia.
[iii] Bulletin du Centre de recherche français de Jérusalem, no 16, s. 212-213, 2005.
[iv] Haaretz, Tel-Aviv, 17. heinäkuuta 1996. ”Yesha” on lyhennys sanoista Yehuda ve Shomron (Juudea ja Samaria), nimi jonka siirtokuntien asukkaat ovat antaneet Länsirannalle.
[v] René Backmannin erinomaisessa kirjassa Un mur en Palestine. Fayard, Paris 2006.
[vi] Haaretz , Tel-Aviv, 26. huhtikuuta 2006.
[vii] Kuningas Daavid perusti pääkaupunkinsa arviolta vuonna 1000 e.a.a.
[viii] Haaretz, Tel-Aviv, 26. marraskuuta 2006.
[ix] Waqf on viranomainen joka hallinnoi muslimien uskonnollista omaisuutta.
[x] http://paxchristi.cef.fr/docs/jerusalem.rtf
[xi] Vrt.. http://blog.mondediplo.net/2006-12-06-Les-bulldozers-en-action
[xii] Discriminations in the Heart of the Holy City, IPCC, Jérusalem, 2006. Luvut ovat tästä julkaisusta.
[xiii] A Wall in Jerusalem, Betselem, Jérusalem, 2006.
[xiv] Bulletin…, op. cit., s. 216.
[xv] Ks. http://www.france-palestine.org/ Sosiaaliturvaviranomaiset pyrkivät kustannussyistä siihen, että henkilöllisyystodistuksia peruutettaisiin kaupungin ulkopuolella asuvilta. Sisäasiainministeriö ja kunnalliset viranomaiset, jotka haluavat vähentää Jerusalemissa todellisesti asuvien palestiinalaisten määrää, haluavat heidän pitävän henkilöllisyystodistuksensa.
[xvi] A Wall in Jerusalem, op. cit.