Helsingin Sanomat - Sunnuntai 30.12.2007.
Tammikuussa 2007 vihreiden Johanna Sumuvuori soitti minulle ja pyysi ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Lupasin miettiä.
Ensimmäinen kirjani, runokokoelma Vuosikirja, oli ilmestynyt keväällä 2006. Pian sen jälkeen olin jättänyt vihreiden eduskuntaryhmän, jossa olin työskennellyt eduskunta- ja lainsäädäntösihteerinä.
Olin vakuuttunut, että Honoré de Balzac oli oikeassa sanoessaan, että kirjailijan elämä on koiran elämää, mutta se on silti ainoa elämisen arvoinen elämä. Ainakin ihmiselle, joka enemmän kuin mitään muuta haluaa kirjoittaa.
Tuumittuani hetken vastasin Johannalle ei kiitos. Olin nähnyt politiikkaa liikaa ja liian läheltä.
Mielessäni välähtivät muistikuvat eduskunnan saunan pukuhuoneesta, jossa rivi kepukönsikkäitä, ay-roikaleita ja kokoomusäijiä röhähteli mielipidekirjoittelija Aarno ”Loka” Laitisen johdolla. Seura tekee kaltaisekseen. Mikä tahansa ihmiskohtalo on parempi kuin havahtua joskus kuuluvansa siihen joukkoon.
Alkuvuoden kirjoitin Luokkakokous-romaaniani ja seurailin vaivihkaa vaalitaistoa. Eduskuntahuhut kertoivat, että jos vaalitulos suinkin sallisi, punamultahallitus jatkaisi. Ei sallinut, ei jatkanut. Kokoomus nousi dramaattisesti, ja valtionhoitajapuolue Sdp lähti pysyvänoloiseen laskukiitoon.
Samoin kävi vaaleissa 1987, kun kokoomus sai yhdeksän lisäpaikkaa. Myös silloin nousukauden laineet löivät korkeina.
Kun pörssikurssit kohisevat kohti kattoa, keski- ja pienituloiset kuvittelevat olevansa hyväosaisempia kuin oikeasti ovat. Tämä porukka äänesti taas omia fantasioitaan ja kokoomusta, vaikka vain rikkaiden kannattaisi kokoomusta äänestää.
Ensi töikseen kokoomus kirjautti hallitusohjelmaan perintöveron poiston perheyrityksiltä. Iso tulonsiirto hyväosaisille.
Moni sairaanhoitaja äänesti kokoomusta. Heihin vetosivat epämääräiset lupaukset tasa-arvotuposta. Tehyn työtaistelu osoitti, että kokoomus on sittenkin kokoomus. Sairaanhoitajat muistavat tämän vuoden pitkälle tulevaisuuteen.
Kesken Luokkakokouksen synnytystuskien kävelin Hakaniementorin halki. SAK:n seinää peitti valtava juliste, jossa irstaan oloinen rasvamaksaäijä mässäili.
Vilpitön ajatukseni oli, että joku SAK:n johtaja on saanut kuvansa seinään järjestön satavuotisen historian kunniaksi. Tai ehkä joku demariäijä, mikä on yksi yhteen sama asia.
Mutta ilmoitus kertoi miehen olevan työläisiä halveksiva ökyporvari.
Hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin rajalinjat kulkevat nykyään tyystin toisaalla kuin Sdp:n syntyaikoina sata vuotta sitten. Nyky-Sdp ajaa eliittiduunarien etuja ja tekee niin kuin SAK:ta hallitsevat metalli- ja paperimiehet käskevät. Ja kas, paperikoneen hoitamisesta saa 4 500 euroa kuussa. Ihmisten hoitamisesta sairaalassa tai päiväkodissa räkäiset paritonnia.
Puhumattakaan apurahoilla kärvistelevistä tieteen- ja taiteentekijöistä, joista suurella osalla ei ole edes sosiaaliturvaa. Ei minullakaan. En voi jäädä sairauslomalle tai työttömäksi, eläkettä ei kerry. En ole ainoa taiteilija tai tieteentekijä, joka tulopoliittisia edunvalvontavääntöjä katsellessaan tuntee äärimmäistä vieraantuneisuutta.
Jos joku ehdottaisi edes vitsinä, että levyseppähitsaajien tai sairaanhoitajien työehdot muutettaisiin samanlaisiksi kuin ovat apurahalla kitkuttavan taiteilijan tai tieteilijän vastaavat, ammattiliitot pysäyttäisivät koko maan, heti. Kiitos tasa-arvoisen ja kaikille yhteisen hyvinvointivaltion pystyttämisestä, Sdp.
Ei liene tarpeellista edes muistuttaa, että ne oikeasti huono-osaiset suomalaiset –pitkäaikaistyöttömät, yksinhuoltajat tai pätkätyöläiset – eivät voi edes haaveksia ansiosidonnaisista herkuista, joilla SAK-miehet mässäävät.
Muutakin isoa nytkähti vuoden aikana liikkeelle. Ilmastonmuutoksesta alkoivat puhua muutkin kuin ympäristöihmiset. Vuonna 1986 Osmo Soininvaara kirjoitti kirjassaan Ratkaiseva aika, että ilmastonmuutos on politiikan keskeisimpiä kysymyksiä. Jotain oireellista oli siinä, että Soininvaara ei enää ollut ehdokkaana tämän vuoden eduskuntavaaleissa. Ei tarvinnut, viesti oli vihdoin mennyt perille.
Keväällä luovuin autostani. Tein sen osittain silkkaa itsekkyyttäni. Havahduin moneen asiaan yhtä aikaa. Minulla on rajallinen määrä minuutteja käytössäni, sitä kutsutaan elämäksi. Turhin tapa käyttää niitä on katsastukseen, renkaanvaihtoon tai auton vuosihuoltoon jonottaminen.
Bussissa ja junassa voin lukea, ratissa en. Tajusin pääseväni linja-auto ja taksi –yhdistelmällä kesähuvilalleni vaivattomammin ja halvemmalla kuin omalla autolla.
Myin autoni romuttamoon kahdellakympillä. Monen mielestä vihreät myivät yhtä halvalla periaatteensa päästäkseen hallitukseen. Mutta jos ylipäänsä mihinkään haluaa vaikuttaa, on oltava valmis kompromisseihin myös ikävien tyyppien kanssa. Vaihtoehtona on huudella sivusta ilman vaikutusvaltaa. Tämä tunnetaan nimellä Vasemmistoliitto.
Vihreiden tuloskunto mitataan nyt siinä, mitä he saavat aikaan porvarien puristuksessa. Taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvan korjaaminen näyttäisi nytkähtäneen hivenen eteenpäin. Samaa sukupuolta olevien parien perheen sisäinen adoptio etenee. Yksinhuoltajat ja opiskelijat saivat lisää rahaa. Kokoomusta ohjeistavan elinkeinoelämän ilmastonmuutosvähättely on saatu kuriin. Jotain edes.
Vihreiden suurempi ongelma on puolueen sisällä. 2005 puheenjohtajaksi valittiin kokematon Tarja Cronberg. Hän putosi eduskunnasta, mutta hänet nostettiin silti ministeriksi ohi raskaan sarjan poliitikkojen Heidi Hautalan ja Anni Sinnemäen. Pohjoiskarjalaisten susivihaajien keskellä luoviva Cronberg on korvannut vihreiden globaalin oikeudenmukaisuuden agendaa yhä enemmän kepu-tyylisellä kyläpolitikoinnilla. Ei hyvältä näytä.
Maaseudun pyhitetty asema näkyi tänä vuonna etenkin EU-liittymissopimuksen artiklan 141 ympärille pystytetystä spektaakkelista. Sen perusteella valtio on maksanut siirtymäkauden tukea Etelä- Suomen viljelijöille. Kun EU:n komissio yritti taas edes hivenen järkiperäistää maataloustuotantoa, Suomessa käynnistettiin massiivinen lobbauskoneisto viljelijöiden etuoikeuksien turvaamiseksi.
Varakkaan ihmisjoukon saavutettujen etujen puolustaminen muutettiin mediassa kansalliseksi kohtalonkysymykseksi. Mitä on kansallinen etu? Silkkaa valehtelua. Kyse on joidenkin ihmisten eduista joidenkin toisten kustannuksella.
Sankka on se joukko, joka yhä reagoi ruokaan selkäytimellä ja uskoo silmät ummessa propagandaa ”puhtaasta suomalaisesta ruoasta”.
Ruokanationalismi on herätysliikkeistämme suurin. Ja mikä ettei, kun joukko ihmisiä päätyökseen lietsoo tätä huuhaata: tukiaisviljelijät, elintarvikekauppa ja -teollisuus, maaseudun pulleat pikkupomot sun muut satraapit.
Ja tietysti Suomen Keskustaksi kutsuttu MTK:n eduskuntatoimisto, jonka poliittisesta vallasta lopulta on kyse.
Kansantaloudellisesti maataloudella ei ole mitään merkitystä. Se on pelkkää nostalgiaa, muinaisen maauskon ja elämäntavan tekohengitystä, johon mätetään tolkuttomia määriä valtion rahaa. Jos suomalaisissa otsalohkoissa olisi hippunenkin järkeä, ruoka ostettaisiin sieltä, missä sitä luonnonolojen perusteella kannattaa tuottaa. Siitä hyötyisi suurin osa suomalaisista, toisin kuin pohjoiskoreamaisesta omavaraisuuskahjoudesta.
Näen paljon vaivaa välttääkseni kotimaisten elintarvikkeiden ostamista. Ostan niin paljon kuin mahdollista ulkomaisia luomu- ja reilun kaupan tuotteita.
Se on ihmiskunnan yhteisen edun mukaista. Reilun pelin säännöillä toimiva kansainvälinen kaupankäynti on parasta kehitysapua. Toivottomalta tuntuva tie kohti rauhallisempaa maapalloa voisi edes alkaa, kun ihmiskunta kytkeytyisi yhteen keskinäisten riippuvuuksien verkostoon. Työnjaosta hyötyvät kaikki.
Kuljetuksiin kuluva energia on häviävän pieni osa elintarvikkeen elinkaaressa, mistä MTK:n rahoittama lähiruokalobby vaikenee. Lähiruoka on vain uusi nimi ruokanationalismille, jota kotimainen agribisnes surutta levittää.
En syö tapettujen eläinten palasia, ja toivon, että moni muukin jättää hunajabroilerit ja sian riekaleet ostamatta tämän vuoden jälkeen. Salaa kuvatut videot suomalaistiloilta paljastivat, että tämä julkisen vallan erityisessä suojeluksessa oleva elinkeino on usein pelkkää eläinrääkkäystä.
Kesällä ympäri maailmaa naureskeltiin Norjan prinsessalle Märtha Louiselle, joka kertoi yliluonnollisista kyvyistään ja perustamastaan enkelikoulusta.
Tiedoksenne: jokainen Suomen koulu on enkelikoulu. Kaikissa maamme kouluissa lapsille opetetaan ”omaa uskontoa”, eli huoltajien muodollisen uskontokunnan mukaista uskonnollista oppia. Tämä tarkoittaa useimmiten jotakin kristinuskon lahkoista, joista suosituin on evankelis-luterilainen uskontokunta. Sen oppeihin enkelit kuuluvat varsin keskeisesti.
Uskonnonvapaus on Suomessa pelkkä vitsi. Kahdeksanvuotias tyttäreni on kyllästetty kristillisillä enkelikuvaelmilla ja laulelmilla päiväkodissa ja koulun juhlatilaisuuksissa, vaikka hän ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.
Valtionkirkon jäsenmäärän syöksykierre on säikäyttänyt kirkon fiksuimmiston, ja se yrittää vimmaisesti häivyttää taka-alalle kristinuskon ytimen. Tarinat helvetin lieskoista ja taivaan nautinnoista, neitseelliset syntymät, veden päällä käveleminen sun muut ihmeteot, riittimenot, lupaus ikuisesta elämästä, enkelit, demonit ja mitä milloinkin ihmiskunta kuoleman ja elämän pelossaan onkaan keksinyt.
Mitä kiivaammin jotain yritetään peitellä ja kätkeä, sitä varmemmin se pulpahtaa esiin. Espoolainen kaupunginvaltuutettu nosti syksyllä mekkalan Espoon etnografisen museon näyttelystä. Hänen mukaansa siinä esiteltiin vieraiden, ”pakanallisten” uskontojen rituaaleja ja ties mitä taikauskoa.
Opetuslautakunta päätti vaatia vanhempien lupaa koululaisten museokäynneille. Mikä siinä näyttelyssä kristittyjä oikein järkytti?
Kun ihminen näkee toisen uskonnon ulkoapäin, hän voi havahtua siihen tosiasiaan, että myös kristinuskossa on kysymys samasta asiasta.
Haluaisin tosiaan kuulla, millä uskonto ja taikausko voidaan erottaa toisistaan.
Ei mitenkään. Ei mytologioissa sinänsä mitään pahaa ole. Minäkin tykkään fantasiakirjallisuudesta. Tolkienit, raamatut, harrypotterit, kalevalat, homerokset ja muut ovat parhaimmillaan taitavasti kirjoitettua viihdettä. Toisinaan ne kertovat jotain olennaista ihmisenä olemisesta.
Ehkä ratkaisu ihmiskuntaa riivaavaan uskonnollisuuteen on kirjallisuuden opetuksen lisääminen kouluissa. Kirjallisuuden lajit tulisi tehdä nousevalle nuorisolle tutuiksi. Fantasiakirjallisuutta ei pidä sekoittaa tietokirjallisuuteen, vaikka molempia onkin hyvä lukea.
Taidan haaveksia mahdottomasta, ihmiskunnan edistymisestä kohti vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, sisaruudella ja onnella täydennettynä.
Valtionkirkkojen pelko yhteiskunnallisen valta-asemansa menettämisestä on nimittäin turha. Tiedebarometri kertoo, että 2,1 miljoonaa suomalaista uskoo astrologiaan. 1,7 miljoonaa on vakuuttunut siitä, että telepatia on totta. 1,8 miljoonaa suomalaista on sitä mieltä, että evoluutioteoria ei pidä paikkaansa tai ei ymmärrä sitä.
Ei siis huolta, rakkaat muhkeapalkkaiset piispat ja muu kirkkokansa. Uskovaisten kova ydin on ja pysyy. Ihmisyyden yö ja jumalten juhlat jatkuvat.
Elokuussa romaanini pullahti maailmaan. Luulin kirjoittaneeni ystävyydestä ja sen mahdottomuudesta, identiteetin etsimisestä ja monesta muusta ei-ollenkaan-ajankohtaisesta asiasta.
Minulle edelleen hämärästä syystä kirjaa luettiin suurten ikäluokkien vastaisena pamflettina.
Minulle valkeni, että kun julkisuuden juna kerran lähtee liikkeelle, on turha vikistä, että on väärässä vaunussa, vauhti on liian kova tai määränpää ihan toinen kuin se, minne luuli ostaneensa lipun.
Ehkä oli olemassa julkilausumaton tilaus ja tarve alle nelikymppisten ärtymyksen ilmaisemiselle.
Itselleni sukupolvien välinen ikuinen kitka oli vain yksi teema muiden joukossa, mutta saamani palautteen perusteella asia vaivaa monia. Suuret ikäluokat hallitsevat yhä monessa mielessä Suomea, ja heidän maailmankuvansa on ratkaisevasti erilainen kuin vaikkapa 70- luvun jälkeen syntyneiden.
Romaanin ilmestymisen jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa Venäjälle, Kaliningradin kirjallisuusfestivaaleille. Siellä ja joulukuussa Pietarissa toisella runokeikalla havahduin siihen, kuinka paljon Venäjän suurissa kaupungeissa asuu fiksua, länteen suuntautunutta väkeä. He kaipaavat demokratiaa ja inhoavat Vladimir Putinia.
Heitä pitäisi tukea. Mutta kun putinistit voittivat epärehellisin keinoin vaalit, Suomen ulkopoliittinen johto vain kiitteli, että hyvä hyvä, tämä on Suomen etu.
Muualla Euroopassa kommentit olivat erittäin kriittisiä. Toisaalta, Tarja Halonen, Ilkka Kanerva ja Paavo Väyrynen ovat kaikki Kekkosslovakian kasvatteja. Mitä muuta kuin myöhäissuomettunutta nöyristelyä heiltä voisi odottaa?
Marraskuussa mielenterveysongelmista kärsinyt Pekka-Eric Auvinen surmasi Jokelan koulussa kahdeksan ihmistä muutamaa päivää aikaisemmin hankkimallaan käsiaseella. Sanottakoon vain tämä: Hullut ovat aina keskuudessamme. Raakaa ja mieletöntä väkivaltarikollisuutta on aina ollut ja tulee aina olemaan. Oli melkoinen yllätys, että kesti näinkin kauan ennen kuin Suomessa tapahtui suurimittainen käsiaseverilöyly.
Suomi on väkilukuun suhteutettuna maapallon huippuviisikossa aseiden lukumäärässä ja Euroopan huippuja väkivaltarikollisuudessa sekä itsemurhien määrässä. Hyvin usein ne tehdään laillisesti omistetulla aseella.
Väkivalta, viha, pelko ja suru ovat totuus Suomesta.
Miksi yksityisen ihmisen pitäisi saada omistaa pistooli? Oletko jo kysynyt kansanedustajaltasi, aikooko hän tehdä lakialoitteen käsiaseiden kieltämiseksi? Jos hän ei vastaa tai kiemurtelee, äänestä seuraavan kerran jotain toista, sellaista, joka edes lupaa tehdä asialle jotain.
Turhaa haaveilua. Jokela unohtuu pian ja kiilaskatseiset asefetisistit voivat huokaista helpotuksesta. Syyhän oli internetin, rockin ja Nietzschen, eikö niin.
Kaikki te arat pienet pojat ja miehuudestanne epävarmat metsästäjät ja muut aseharrastajat. Te voitte myös tulevaisuudessa hipelöidä aseitanne yön yksinäisyydessä, sillä niitä te pelkurit tarvitsette. Ilman aseita ette uskalla elää.
Oliko vuodessa mitään hyvää? Oli toki, tapasin kirjallisuustapahtumissa hienoja ihmisiä eri puolilla Suomea. Kirja on.
Kävin katsomassa Tennispalatsin taidemuseossa Juhana Blomstedtin juhlanäyttelyn, joka pisti pään pyörälle. Näin ja koin monta näytelmää.
Taide on ja pysyy, kaikesta huolimatta.
Pientä toivoa lupasi myös Balin ilmastokokous. Neuvottelutulos oli vesitetty kompromissi, kiitos roistovaltion, jota tuskin tarvitsee nimetä. Mutta neuvottelut edes jatkuvat.
Ehkä ihmiskunta on vielä ensi vuosisadallakin, ehkä.
Jarkko Tontti