Simpura

Parnassossa 6-7/2013 Pauli Tapio haastattelee kirjailija Hannu Simpuraa, joka on yksi maineikkaimpia kirjoittamisen opettajia Suomessa. Simpuraa on monessa mielessä kiittäminen (tai syyttäminen) siitä, että olen kirjoittanut julkaisukelpoisia teoksia.

Oli syksy 2002, ja olin juuri aloittanut innokkaana oppilaana Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa. Luennotkin olivat kiinnostavia, mutta tärkeintä oli opettajilta saatu henkilökohtainen palaute. Ennen ensimmäistä Hannu Simpuran vastaanottoa olin ohjeiden mukaisesti toimittanut hänelle kirjoituksiani. Enkä mitä tahansa haparoivaa luonnosta, vaan kokonaisen runoteoksen käsikirjoituksen, mukana sisällysluettelo ja kansilehti (jossa oman nimeni alla luki ’Runokokoelma’).

Hannu antoi luettavakseni kirjallisen palautteen ja kertoi kommenttinsa myös suullisesti. En ole koskaan saanut niin lujaa turpiini.  Se oli minulle ihan oikein. Nivaskani ei ollut runokokoelma, eikä siinä ollut mukana edes kovin monta runoa. Sen sijaan siinä oli paljon runonkaltaisia valmisteita. Erityisen hyvin muistan hänen kommenttinsa, että kovin usein kirjoituskurssilaiset tuovat opettajille valmiina pitämiään käsikirjoituksia, joihin he haluavat hyväksymisleiman sen sijaan, että haluaisivat kehittyä kirjoittajina. Se osui. Murenin. Laahustin Albertinkadulta kotiini ja hetken ajattelin jättää koko homman.

En jättänyt. Heitin niin sanotut runoni menemään ja kirjoitin lisää. Aloitin myös romaanikäsikirjoituksen.

Sain turpiini Simpuralta vielä monta kertaa uudestaan. Nykyään olen siitä kiitollinen. Mitään muuta keinoa oppia kirjoittamaan paremmin ei ole olemassa. Kurssiltamme tippui pois ihmisiä, muutama lähti itkien. Luulen, että he tekivät oikean ratkaisun. Jos luovan kirjoittamisen koulutukseen osallistumisen tavoite on saada kehuja tai päästä Kirjailijaksi eikä oppia kirjoittamaan paremmin, on väärässä paikassa. Tärkeintä on ottaa saamansa palaute tosissaan eikä torjua sitä.

Kahden vuoden kurssin aikana Hannun kirjalliset ja suulliset palautteet pysyivät armottomina. Mutta kuukausi kuukaudelta murjonnan seassa oli yhä enemmän viisaita tienviittoja mihin suuntaan kannattaisi edetä.

Kahden vuoden kuluttua ilmoittauduin taas kerran Hannu Simpuran vastaanotolle runoineni. Se kerta jäi lyhyeksi. Hannu sanoi, ettei hän oikein enää osaa sanoa näistä runoista mitään.

Ne runot päätyivät sellaisenaan esikoisrunokokoelmaani. Romaanikäsikirjoitukseni murjomista hän jatkoi, mutta siitäkin sukiutui lopulta kirja.

Kiitos, Hannu.