Ti 16 Tou 2006
Snellmanista vouhkaavat. En ole pitänyt häntä juuri minään ja silloin olisi parasta ohittaa koko aihe. Mutta kun nyt kuitenkin asun äijän nimikkokadulla, olen puuhannut myös filosofiaa ja pelehdin nykyään poliksen asioiden parissa kuten Johan-poikakin aikanaan, niin lienee aika sanoa jotain.
Yliarvostettu filosofina hän ainakin oli. Snellman lähinnä copy-peistaili ja piskuisesti modifoi Hegelin oikeus- ja yhteiskuntafilosofiaa, omaperäiseen ajatteluun hän ei kyennyt. Tämä kylläkin riittää maineeseen Pohjan perukoilla, silloin ja nykyään.
Enemmän kuin Snellman sinänsä minua jurppii Snellman-juhlavuosivouhotus ja siihen liittyvä suurmiespalvonta, turha patsastelu ja pompöösi paukuttelu. Yleensäkin pitäisi puhua filosofiasta, ei filosofeista; politiikasta, ei poliitikoista; kirjallisuudesta, ei kirjailijoista.
Snellmanin kirjoituksista paistaa tunkkainen konservatiivisuus, nationalismi ja ennen kaikkea naisten väheksyminen. Näin hän kirjoitti Naisen sivistyksestä vuonna 1844:
”Meidän tarkoituksemme ei voi olla vaatia naiselle niitä oikeuksia, joita viime aikoina on ruvettu yhteensä sanomaan naisemansipatsiooniksi. Tämä kumoaa perheen ja samalla sen yhteiskunnan, jonka sisällä yleiset ihmisoikeudet voivat tulla naisen hyväksi. Sillä perheen ulkopuolella hän välttämättä joutuu saman kohtalon alaiseksi kuin heikompi yleensä: vahvemman kukistettavaksi ja häntä palvelemaan sekä joutumaan häviöön.”
Joidenkin mielestä ei voi vaatia liikoja, ihmiset ovat oman aikansa lapsia, fiksuimmatkin, eikä heitä voi arvioida meidän arvojemme mittapuulla. Snellmania tämä ei auta. Melkein samoihin aikoihin, 1869, kirjoitti John Stuart Mill kirjassaan The Subjection of Women:
”The object of this Essay is to explain as clearly as I am able grounds of an opinion which I have held from the very earliest period when I had formed any opinions at all on social political matters, and which, instead of being weakened or modified, has been constantly growing stronger by the progress of reflection and the experience of life. That the principle which regulates the existing social relations between the two sexes — the legal subordination of one sex to the other — is wrong itself, and now one of the chief hindrances to human improvement; and that it ought to be replaced by a principle of perfect equality, admitting no power or privilege on the one side, nor disability on the other.”
Suomen historiassa on onneksi fiksumpiakin Johaneita kuin Snellman, lue lisää Runoilija kansallisfilosofin kourissa. niin & näin 4/2005.
17. toukokuuta 2006 kello 2.58
Hyvä provo.
17. toukokuuta 2006 kello 17.34
Itse en näe noissa paljon eroa:
Hyväsydäminen, vilpiton Snellman vaatii aikansa Suomalaisessa yhteiskunnassa naisille samoja ihmisoikeuksia kuin miehille, Mill samoja velvollisuuksia ja vastuuta.
Miehen ja naisen välinen yhteiskunnallinen suhde ei monimutkaisuudessaan palaudu mihinkään seniileihin tasa-arvoiskulauseisiin, joita voi kai poikkeuksetta pitää poliittisena populismina ja halpahintaisuutena nykyään.
Yksinkertainen todistus: kahden miehen (samoin kuin kahden naisen) välinen epätasa-arvo on yhteiskunnassamme niin tolkuton, että käsite ”sukupuolten välinen tasa-arvo” menettää täydellisesti merkityksensä.
Kadulla vastaani tulvii lukemattomia naisia, joista osan kanssa en ole millään tavalla tasa-arvoinen, vaikka istitutionaalisesti tehtäisiin mitä. Toiset ovat näkymättömissäni yläpuolella, toisen alapuolella.
Jos suurin osa naisista olisi näkymättömissäni alapuolella, tai vaihtoehtoisesti suurinosa yläpuolella, asiassa voisi olla jokin sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvä yhteiskunnallinen ongelma.
Kannattaa myös huomata se, että ei tarvitse kuin vaihtaa maata (oikeasti, ei siis oteta tässä huomioon Eurooppaa, johon Suokmi ei Snellmannin aikaan kuulunut) nämä suhteet menevät aivan totaalisesti uusiksi.