Surullinen tarina – Sananvapauden historia Suomessa

Yksi kesäkirjoistani on ollut OTT Riku Neuvosen tuore teos Sananvapauden historia Suomessa (Gaudeamus, 2018). Kirjoittaja on tutkija, mutta kyseessä on yleistajuinen tietokirja, ei vain juristeille tarkoitettu teos. Tärkeä kirja, suosittelen. Suosittelen siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, että teos antaa surkean kuvan sananvapauden historiallisesta asemasta Suomessa.

Vuonna 2016 Suomessa järjestettiin UNESCOn Maailman lehdistönvapauden päivän kongressi, johon minäkin osallistuin. Suomi-kuvaa kiillotettiin terhakkaasti, kuten tämänkaltaisissa tilaisuuksissa yleensä. Ulkomaisille vieraille haluttiin kertoa erityisesti Peter Forsskålista. Hän oli vuonna 1732 Helsingissä syntynyt luonnontieteilijä ja filosofi, joka on jäänyt aikalaisensa Anders Chydeniuksen varjoon. Forsskål puolusti omana aikanaan vallankumouksellisella tavalla ilmaisunvapautta, lehdistön painovapautta, kuten sitä silloin kutsuttiin. Kongressin suomalaisjärjestäjät hehkuttivat Ruotsin (ja sitä kautta jotenkin siis myös Suomen…) vuoden 1766 painovapauslakia, joka olikin aikanaan mullistava, joskin lyhytikäinen. Mutta on päkistettyä ja vähän epärehellistäkin väittää, että se olisi samalla lailla osa meidän kulttuurista perintöämme kuin se on osa Ruotsin historiaa. Suomen tie irtaantui Ruotsista ja samalla muista Pohjoismaista vuonna 1809, kun Suomesta tuli osa Venäjää. Sananvapauden orastava kehitys pysähtyi. Pieniä poikkeuksia ja säröjä lukuun ottamatta 1800-luku ja 1900-luvun alku olivat Suomessa täyden ennakkosensuurin aikaa, ei puhettakaan painovapaudesta tai Chydeniuksen tai Forsskålin ideoista. Kehitys oli Suomessa siis hyvin toisenlainen kuin Ruotsissa, eikä tämä koskenut vain ilmaisunvapautta vaan laajemminkin koko kulttuuria ja yhteiskuntaa.

Neuvosen kirjasta lukijalle selviää, että vuoden 1917 jälkeenkään tilanne ei ratkaisevasti muuttunut. Muodollinen ennakkosensuuri toki poistui, mutta ilmaisunvapaus oli monesta syystä surkealla tolalla. Moraalisilla, kansallismielisillä ja uskonnollisilla perusteilla vaiennettiin paitsi yhteiskunnallista keskustelua myös taidetta ja kirjallisuutta. Laitavasemmistolaista mielipiteenilmaisua hiljennettiin erityislaeilla. Lopulta samoilla laeilla suitsittiin myös äärioikeistoa. Kiellettyjä elokuvia olivat muun muassa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin (1927) ja Horst Wesselin natsimyönteinen Hans Westmar vuonna 1933.  Ajan henkeä kuvaa hyvin se, että kirjailija Mika Waltari vastusti Suomalainen Suomi -aikakauslehdessä uuden angloamerikkalaisen, ranskalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden kääntämistä suomeksi. Viesti meni perille. Toisin kuin suurimmassa osassa Eurooppaa, 1930-luvulla suomeksi ei ilmestynyt esimerkiksi modernistisen maailmankirjallisuuden klassikkoja, kuten James Joycen, Virginia Woolfin ja Franz Kafkan teoksia.

Sota-aika 1940-luvulla oli tietysti täydellisen sensuurin aikaa. Se ulottui musiikkiin saakka, esimerkiksi jazzin esittäminen oli kokonaan kiellettyä.

Toista maailmansotaa seurasi vankka itsesensuurin aika. Täyssuomettuneessa Kekkosslovakiassa kaikki oppivat, mistä asioista oli syytä vaieta. Asenne ulottui politiikasta myös taiteen, elokuvan ja kirjallisuuden aloille. Ihan oma lukunsa oli sarjakuvien aiheuttama moraalipaniikki ja sensurointiyritykset. Asialla ei ollut pelkästään kansallismielinen ja konservatiivinen oikeisto. 1950-luvulla ympäri Suomea kiersi laitavasemmistolaisen naisyhdistyksen Parasta lapsille ry:n ”Piirrettyä julmuutta” -sarjakuvanäyttely, jolla vaadittiin sarjakuvien valvontaa.

Suomettumisen synkimpinä hetkinä ehdotettiin niin sanottujen rauhanlakien säätämistä. Ne olisivat käytännössä kieltäneet Neuvostoliiton arvostelun. Eikä asiaa suinkaan ajanut vain laitavasemmisto. Vuonna 1973 nykyisen Perussuomalaisten edeltäjä SMP vaati samaa. Neuvostoliiton toimien kritisoiminen olisi ollut sama asia kuin rauhan vastaisten tietojen esittäminen. Vielä vuonna 1985 elokuvatarkastamo kielsi Renny Harlinin elokuvan Jäätävä polte, koska se olisi voinut huonontaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.

Nykyään perusoikeusjuristeja kuunnellaan herkällä korvalla, mutta näin ei ole ollut aina. Vuonna 1955 hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski totesi, että Yleisradion monopoliasema on vastoin perustuslaissa turvattua sananvapautta. Hänen kannallaan ei ollut mitään vaikutusta, ja poliittisen vasemmiston vastustuksen takia kaupallisen radio- ja televisiotoiminnan vapautumista saatiin odottaa vuosikymmeniä.

Entäpä tänään? Ei hyvältä näytä. Kun sananvapauden historiamme on mitä on, toisin ei ehkä voisi ollakaan. Yhtenä harvoista eurooppalaisista valtioista Suomen rikoslaissa on yhä arkaainen jumalanpilkkarikos; yhä vain, viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Hannu Salama kustantajineen sai tuomion jumalanpilkasta. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt kampanjoivat koko ajan ympäri maailmaa sen puolesta, että kunnianloukkaus pitäisi dekriminalisoida. Useassa Afrikan valtiossa tämä työ on myös tuottanut tulosta. Jos aiheuttaa toiselle vahinkoa levittämällä valheellista tietoa, vahingot pitää toki korvata.  Mutta on enemmän kuin kyseenalaista, että ”kunnianloukkaus” on rikos, josta voi saada jopa vankeusrangaistuksen kuten Suomessa. En ole huomannut oikeastaan kenenkään tähän puuttuvan Suomessa.

Melkein aina kun sananvapaudesta nykyään keskustellaan, nousee esiin suoria tai epäsuoria vaiennusvaatimuksia, koska ”vihapuhe”, ”kulttuurinen omiminen”, ”sananvastuu” ja niin edelleen. Netissä vellovan vihapuheen on sanottu johtavan itsesensuuriin ja vaikenemiseen. Kyllä, vihapuhe ja vainoaminen ovat vakavia ongelmia ja kaventavat ilmaisunvapautta. Mutta väitän, että loppujen lopuksi todellista, vakavaa vihapuhetta on vähemmän kuin voisi luulla sen perusteella, kuinka paljon julkisuudessa asiasta puhutaan.

Mitä enemmän seuraan yhteiskunnallista keskustelua sananvapaudesta, sitä enemmän minusta tuntuu, että on syntynyt ilmaisunvapautta rajoittava loukkaantumisen kulttuuri, johon kuuluu toisten sanomisten kyttääminen etenkin sosiaalisessa mediassa. Kyseessä on eräänlainen Gotcha! -asenne. Sainpas kiinni! Alkakoon somekohu! Taiteessa ja kirjallisuudessa ilmiö näkyy Suomeenkin ilmaantuneessa kulttuurisen omimisen käsitteessä. Enemmistön tai oikeastaan minkään toisen identiteettiryhmän edustajalla ei ole sen mukaan oikeutta esittää vähemmistöjen edustajia teoksissaan. Mediassa toistuu tarina vähemmistöryhmän edustajasta, joka loukkaantuu siitä, kuinka hänen ryhmäidentiteettiään esitetään julkisuudessa.

En ole juuri nähnyt julkisuudessa aloitteita sananvapauden vahvistamiseksi. Kun lukee Neuvosen kirjaa, tästä ei ehkä pitäisi olla edes yllättynyt. Sananvapauden rajoittaminen on piirtynyt syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan ja mielenmaisemaan. Filosofi Voltairen suuhun laitettu tokaisu: ”Olen eri mieltä kanssanne, mutta puolustan kuolemaan asti oikeuttanne sanoa mielipiteenne” kuulostaa erinomaiselta periaatteelta, mutta sen edistäminen suomalaisessa julkisessa keskustelussa tuntuu käytännössä mahdottomalta. Tämä siitä huolimatta, että myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut yhdessä merkittävimmistä tapauksistaan (Handyside v United Kingdom, 1972), että sananvapauden suojaa nauttivat myös ilmaisut, jotka ovat joidenkin mielestä loukkaavia, järkyttäviä tai häiritseviä: …. but also to those that offend, shock or disturb the State or any sector of the population.