Arthur Kaufmann, yksi päättyneen vuosisadan merkittävimmistä saksalaisista oikeusfilosofeista, kuoli 11. huhtikuuta 2001 Münchenissä 77 vuoden iässä. Huolimatta Kaufmannin keskeisestä roolista saksalaisen oikeusfilosofian laajassa kentässä Suomessa häntä ei ole juurikaan huomioitu eikä hänen töitään erityisen hyvin tunneta. Syy tähän on tietysti selvä. Oppilaansa Winfried Hassemerin ohella Kaufmann oli keskeisiä hermeneuttisen oikeusfilosofian edustajia, kun taas Suomessa saksalaisista keskusteluista on viime vuosikymmeninä huomioitu lähinnä ne Robert Alexyn kaltaiset teoreetikot, jotka pitäytyvät analyyttisen suuntauksen kapeissa puitteissa.
Kaufmannin ura akateemisessa maailmassa eteni maineikkaan Gustav Radbruchin opista Heidelbergin Privatdozentiksi ja pian habilitaation jälkeen professoriksi Saarbrückeniin ja Müncheniin, jossa hän toimi virassaan 20 vuotta kouluttaen laajan joukon tutkijoita oikeustieteen eri lohkoille. Aina eläkkeelle jäämiseensä saakka Kaufmann johti Münchenissä Oikeusfilosofian ja oikeusinformatiikan tutkimusinstituuttia (Institut für Rechtsphilosophie und Rechtsinformatik). Kunniatohtoruuksia hänelle myönnettiin mm. Tokiosta ja Ateenasta ja oikeusteorian ja oikeusfilosofian lisäksi hän julkaisi merkittäviä tutkimuksia rikosoikeuden alalta. Kaufmannin teoksia on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle, mutta ei - tietenkään - suomeksi. Akateemisen uransa ohessa hän ehti myös toimia tuomarina. Samoin Kaufmannin tunnetuin oppilas Winfried Hassemer, toinen keskeinen hermeneuttisen oikeusfilosofian kehittäjä, on mittavan teoreettisen tuotantonsa ohessa työskennellyt Saksan perustuslakituomioistuimen jäsenenä, mikä hyvin osoittaakin sen, että nimenomaan Saksassa merkittävät oikeusteoreetikot eivät jää välttämättä vain mumisemaan teorioitaan vaan vaikuttavat myös käytännön oikeuselämään.
Kaufmannin oikeudellinen ajattelu ei rajoittunutkaan vain oikeustieteen tieteenteoriaan ja muuhun metodologiseen piipertelyyn. Hänen lähtökohtanaan oli, että oikeusfilosofia ei ole mikään ’varsinaisen oikeustieteen’ aputiede vaan se on oikeustieteiden laajan perheen ehdoton kuningatar, kysymyksenasettelultaan yleisin sekä vaativuudeltaan ankarin laji, jonka alaisuuteen kuuluvat oikeusteorian ohella myös yhteiskunta- ja moraalifilosofia sekä tietysti ’oikeuden ensimmäinen filosofia’ eli oikeusontologia kaikkein keskeisimpänä kysymyksenä. Laajan tieteellisen tuotantonsa lisäksi Kaufmann osallistui myös aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun mm. geeniteknologiasta, ydinaseista, abortista ja ympäristökysymyksistä. Vielä eläkepäivinäänkin hän sekä jatkoi tutkimusta että kommentoi säännöllisesti ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja oikeudellisen maailman tapahtumia. Viimeisinä aktiivisina vuosinaan hän myös kävi keskustelua ns. diskurssietiikkaa kehittäneen Jürgen Habermasin kanssa ja kritisoi tätä teoriaa osuvasti. Tämä voi myös olla osasyy Kaufmannin sivuuttamiseen Suomessa; onhan Habermas täällä mitä suurimmassa suosiossa, suoranainen kaiken kritiikin ulottumattomissa oleva lempilapsi sekä nuorempien että vanhempien tutkijoiden keskuudessa.
Kaufmann oli myös tunnettu teoreettisesta avarakatseisuudesta ja laaja-alaisuudesta. Hän tunsi perinpohjaisesti antiikin ja keskiajan klassikot, klassisen saksalaisen filosofian sekä myös 1900-luvn filosofian. Siinä missä Martin Heideggerin sotkeutuminen natsismiin 1930-luvun alussa riitti vaikkapa Otto Brusiinille syyksi sivuuttaa Heideggerin koko filosofinen tuotanto, Kaufmann oli hyvin perehtynyt tämänkin mestariajattelijan teoksiin, joskaan ei kaikkia Heideggerin provokatiivisia näkemyksiä sellaisenaan niellytkään.[1] Ja näin juuri toimii jokainen filosofiaan vakavasti suhtautuva tutkija. Se, että loogis-analyyttisen filosofian perustaja Gottlob Frege oli pahamaineinen rasisti läpi koko elämänsä, ei ole hyväksyttävä peruste kritisoida analyyttista filosofiaa ja analyyttista oikeusteoriaa. Riittävät syyt ja perusteet kritiikkiin pitää etsiä teorioista itsestään eikä teoreetikkojen muista tekemisistä.
Jos vertaamme lisää Brusiinia ja Kaufmannia, herättää huomiota myös se, että siinä missä Brusiin oli sodan aikana turvallisesti hallinnollisessa tehtävissä Suojeluskuntain Yliesikunnan hallinnollisella osastolla,[2] Kaufmannilla puolestaan oli yhteyksiä maanalaiseen vastarintaorganisaatioon, Münchenin yliopistossa toimineeseen opiskelijajärjestöön Weiße Roseen, jonka jäsenistä monet joutuivat Gestapon murhaamiksi. Yksi Kaufmannin lempiteemoista olikin Widerstandsrecht, vastarintaoikeus ja Zivilcourage, siviilirohkeus, joita hän oli aina valmis puolustamaan formalistisia, oikeusvarmuuden ehdottomuuden nimeen vannovia juristeja vastaan. Kaufmannin mukaan yhteiskunnan dynamiikka edellyttääkin ’pienen kapinoinnin’ jatkuvuutta.
Kaufmannin tuotannon laajuuteen ja korkean tasoon nähden ei voikaan kuin ihmetellä sitä, että Suomessa pidetään hänen sijaansa esimerkiksi Ronald Dworkinia keskeisenä ja ohittamattoman tärkeänä oikeusteoreetikkona. Dworkinin tunnetuin teos Law’s Empire on oikeastaan vain jälkijättöinen angloamerikkalainen reunahuomautus pitkään eurooppalaiseen hermeneuttisen filosofian ja oikeusfilosofian perinteeseen. Ja se perustuu myös varsin kyseenalaisille tulkinnoille tästä perinteestä. Melkoisen ylimieliseen tapaan Dworkin ei myöskään myönnä kirjassaan tätä velkaansa, vaan esittelee vanhoja teemoja aivan kuin ne olisivat uusia, ilman asianmukaisia viittauksia Gadamerin hermeneuttiseen filosofiaan tai Kaufmannin, Josef Esserin tai Hassemerin hermeneuttiseen oikeusfilosofiaan.
Usein itsestään selvänä esitetty näkemys, että Dworkinin aikaisempien teosten myötä oikeusteoriassa havahduttiin keskustelemaan oikeusperiaatteista ei myöskään pidä paikkaansa. Esimerkiksi saksalainen oikeushermeneutikko Josef Esser käsitteli jo vuonna 1956 ilmestyneessä teoksessaan Grundsatz und Norm in der richterlichen Fortbildung des Privatrechts perusteellisesti oikeusperiaatteita ja aiheesta on sillä suunnalla muutenkin paljon keskusteltu.[3] Mutta Suomessa näytetään huomioivan nykyään oikeastaan vain angloamerikkalainen tutkimus ja eurooppalaisesta tutkimuksesta sellainen, joka on ensin angloamerkikkalaisessa maailmassa lyönyt itsensä läpi, kuten Habermasin diskurssietiikka tai vaikkapa derridalainen dekonstruktio. Nykyään suuri osa eurooppalaisesta filosofiasta kulkeutuukin Suomeen viipeellä, käännöksinä ja englanninkielisten kommentaarien kautta, eli vasta kun eurooppalainen filosofia on ensin laimennettu tyhjänpäiväiseksi angloamerikkalaiseksi liirumlaarumiksi, mistä ns. Critical Legal Studies –koulukunta on hyvä, mutta ei ainoa, esimerkki.
Arthur Kaufmannin työhuonetta koristivat kuvat Voltairesta, Auschwitzissa murhatusta nunnasta Edith Steinista sekä Kaufmannin opettajasta Gustav Radbruchista. Hänen omien sanojensa mukaan nämä kolme ’hiljaista ystävää’ edustivat kukin omalla erilaisella tavallaan taipumatonta tahtoa kohti totuutta ja oikeutta, joka oli myös Arthur Kaufmannin elämän johtotähti.
Kaufmannin laajasta tuotannosta voidaan mainita seuraavat keskeiset teokset:
Naturrecht und Geschichtlichkeit. Mohr, Tübingen 1957
Das Schuldprinzip. Winter, Heidelberg 1961.
Recht und Sittlichkeit. Mohr, Tübingen 1964.
Gesetz und Recht. Saarbrücken 1966.
Schuld und Strafe. Heymann, Köln 1966.
Wozu Rechtsphilosophie heute? Atheneum Verlag, Frankfurt am Main 1971.
Grundprobleme der zeitgenössischen Rechtsphilosophie und Rechtstheorie. Atheneum Verlag, Frankfurt am Main 1971.
Rechtstheorie. C.F. Müller, Karlsruhe 1971.
Rechtsphilosophie im Wandel. Atheneum Verlag Frankfurt am Main 1972.
Widerstandsrecht. Wissenschaftliche Buchgesellschaft, Darmstadt 1972.
Tendenzen im Rechtsdenken der Gegenwart. Mohr, Tübingen 1976.
Analogie und der „Natur der Sache“. C.F. Müller, Heidelberg 1982.
Beiträge zur Juristischen Hermeneutik. Heymann, Köln 1984.
Theorie der Gerechtigkeit. Metzner, Frankfurt am Main 1984.
Das Unrechtsbewusstsein in der Schuldlehre des Strafrechts. Scientia Verlag, Aalen 1985.
Gerechtigkeit – der vergessene Weg zum Frieden. Piper, München 1986.
Beziehungen zwischen Recht und Novellistik. Boorberg, Stuttgart 1987.
Gustav Radbruch. Piper, München 1987.
Prozedurale Theorien der Gerechtigkeit. Bayerische Akademie der Wissenschaften, München 1989.
Rechtsphilosophie in der Nach-Neuzeit. Decker& Müller, Heidelberg 1990.
Vom Ungehorsam gegen die Obrigkeit. Decker und Müller, Heidelberg 1991.
Recht und Gnade in der Literatur. Boorberg, Stuttgart 1991.
Über Gerechtigkeit. Heymann, Köln 1993.
Grundprobleme der Rechtsphilosophie. Beck, München 1994.
Rechtsphilosophie. Beck, München 1997.
Jarkko Tontti
Lähteet
Prantl, Heribert: Die Welt als Wille zur Wahrheit. Zum Tod des großen Rechtsphilosophen Arthur Kaufmann. Süddeutsche Zeitung 17.4.2001.
Roellecke, Gerd: Wider das Staatsunrecht. Zum Tod des Rechtphilosophen Arthur Kaufmann. Frankfurter Allgemeine Zeitung. 23.4.2001
Tontti, Jarkko: Otto Brusiin – intellektuellin tie. Historiallinen aikakauskirja 3/1998, s. 113-120.
——————————————————————————–
[1] Ks. esim. Kaufmann, Arthur: Die ontologische Struktur des Rechts. Teoksessa Kaufmann, Arthur (toim.): Die ontologische Begründung des Rechts. Wissenschaftliche Buchgesellschaft, Darmstadt 1965, s. 487-492 (470-508).
[2] Tarkemmin Brusiinista ks. Tontti, Jarkko: Otto Brusiin – intellektuellin tie. Historiallinen aikakauskirja 3/1998, s. 113-120.
[3] Ks. Esser, Josef: Grundsatz und Norm in der richterlichen Fortbildung des Privatrechts. J.C.B. Mohr, Tübingen 1956.