Joskus muinoin jaksoin jankuttaa suomen kieleen ryömiviä anglismeja ja englanninkielisiä sanoja vastaan. Nykyään, muututtuani negativistista positivistiksi, vain riemuitsen oivista käännöksistä ja muista vastaiskuista. Kemppisen sivuilta verkkokalvoilleni ja korteksiini tarttui kauan kaivattu kohdallinen käännös Open Source -ohjelmistoille, napakasti vain avokoodiohjelma. Voi olla alan äijille vanha juttu, mutta minulle uusi. Vähäjäseninen Elävien varatuomarirunoilijoiden seuramme näyttää voimansa! (Divarista tarttui eilen taskuun VT Kemppisen runokokoelma Mahdollinen metsä. WSOY, 1987).
Kärkisijaa tässä häviöön tuomitussa kamppailussa pitää edelleen loppupeleissä, jonka synty on epäselvä. Vahvasti epäilyksen alainen on Rimmis-Mikko, jonka Pussikaljaromaani levitti sanan laajaan tietoisuuteen. Loppupelit tekivät selvää jälkeä junttimaisesta pitkässä juoksussa -anglismista. Sitä käyttävät enää 80-luvun Arizonan-vaihtoppilasvuottaan nostalgioivat keski-ikäiset kokoomuspoliitikot ja Esko Aho.
Olen amatöörishakinpelaajana aina olettanut loppupelit-käsitteen tulevan shakista, jossa on, niin, loppupeli. Silloin on jäljellä enää muutama nappula ja laskutaidot tulevat todella esiin. Pelin alkupuolella on saattanut vaihtaa lähetin ratsuun tai päinvastoin, mutta loppupeleissä näillä ei välttämättä ole juuri merkitystä.
Huomautan kuitenkin, että tämä on nojatuolietymologia eikä välttämättä pidä paikkansa. Jos joku tietää oikean etymologian, nouskoon ylös ja huutakoon hep.
Voipi olla, että loppupelit juontuvat tosiaankin shakkimaailmasta. Sähäkän skribentin ammattitaito on juuri siinä, että hän nappaa sanan sieltä & täältä ja laittaa sen uudelle paikalle hämminkiä aiheuttamaan.
Itse kohtasin loppupelit ensimmäisen kerran Mikko Rimmisen luennolla Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa. Hän sitä silloin viljalti viljeli ja teksteissä myös.