Skip to content
Jarkko Tontti

Jarkko Tontti

Vanhemmasta runoudesta

Kirjoitin jokin aika sitten Heinrich Heinen teoksesta Romantiikan koulu. Tekstiin ei mahtunut pidempää pohdintaa Heinen runoudesta vaikka se oli runoilija-lakimiehen kirjoittamisen pääsuunta. Romantiikan koulu oli pelkkä tilaustyö, puheenvuoro aikalaiskeskustelussa. Se ilo ja hyöty arvostelun kirjoittamisesta oli, että sen myötä etsiydyin Heinen runojen äärelle, jotka muuten olisivat jääneet lukematta. Kirjoitusta on maailmassa niin paljon, elämää vähän. Antikvariaatista ostin Heinen teoksen Laulujen kirja. Valikoima kokoelmista ’Laulujen kirja’ ja ’Uusia runoja’. Suomentanut Yrjö Jylhä. WSOY 1957 (2. p).

Sitkeys palkitsee, myös lukemisessa tai ehkä juuri siinä. Ennakkoaavistukseni Heinen runoudesta ei ollut kummoinen. Luulin niitä oman aikansa teksteiksi, loppusoinnilliseksi ja romanttiseksi helskyttelyksi, joka ei ole kestänyt aikaa. Siltä se aluksi tuntuikin. Mutta kuten useimpien tekstien kanssa käy, myös Heinen runoja lukiessa kärsivällinen lukija imeytyy niiden maailmaan, tietynlainen myönteinen suhtautumien syntyy pikkuhiljaa. Lukija alkaa etsiä yleispätevää sanomaa aikakauden kirjoittamistapojen takaa. Se löytyy.

Sitähän se kaikki on. Rakkautta. Tunnetta. Heinen kuuluisimman runoteoksen ensimmäisen osion nimi sen kertoo: ’Nuorta tuskaa’. Nuori ja lemmekäs runominä puhuu rakkaudesta, useimmiten onnettomasta. Mitäpä muuta suurin osa rakkaudesta voisi ollakaan? Nykykulttuurissa tämän paikan on ottanut popmusiikki, mutta sillä saralla kovin harvalla on kestävää kirjallista kykyä. Heinella on. Suurin piirtein sivun 100 kohdalla annoin periksi ja annoin tekstin viedä. Kyllä. Rakkaus on tärkeää. Mikä muu muka on tärkeää?

Esimerkki. Heine runoaa Harzin matkaltaan ja kertoo kohtaamisesta: ”Vuorilla on pirtti pieni”. Siellä matkamies kohtaa nuoren tytön, jonka kanssa keskustelu lumoaa runomiehen. ”Mutta kirkkaampi on yhä / tuike sinitähtien, / huulten ruso hehkuvampi, / näin kun haastaa tyttönen”. Ilmassa on erotiikkaakin, mutta muut tunnetilat hallitsevat. Näiden kuvaamisessa ei ole Heinrich Heinen ylittänyttä.

Romanttinen roihahtelu johti kirjallisuuden monessa mielessä umpikujaan, ainakin päätyessään yhteiskunnalliseen pysähtyneisyyteen, kuten Heinen myöhempi teos Romantiikan koulu osoittaa. Mutta se saavutti myös jotain pysyvää. Loppupeleissä kirjallisuudessa on kyse lukijan tunteiden kanssa pelaamisesta, niiden virittämisestä. Viettelemisestä. Sen Heinrich Heine osasi vaikka hän myöhemmällä iällään suhtautui ristiriitaisesti juuri siihen. Elämä on monimutkaista, kirjallisuudesta puhumattakaan. Äskeiset muutamat lainat eivät tee oikeutta kokonaisuudelle. Kannattaa etsiä käsiinsä kokonainen teos ja antaa sen viedä. Pätee kaikkeen lukemiseen.

Jaa tämä

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

No comment yet, add your voice below!


Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kirjat

Löydät kirjoittamani romaanit, runoteokset, esseekokoelmat ja fantasiakirjat täältä

Seuraa minua