Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja. Otava 2006.
ISBN 951-1-20950-7.
126 sivua.
Ilmestymisajankohta: 3 / 2006.
Kirjastoluokka 82.2.
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintofinalisti 2006.
Sanottua
“Esikoisrunoilija Jarkko Tontin Vuosikirja on ylenpalttinen kokoelma.” – Helsingin Sanomat 3.5.2006.
“Hallitussa Vuosikirjassa on ajatusta ja kirjoittamisen helppoutta, hyvää ja luettavaa.” – Suomen Kuvalehti 21/2006.
“Vuosikirja on moneen suuntaan avautuva, lukuisia ääniä, sävyjä ja tyylejä yhdistävä teos.” – Kiiltomato 3.4.2006.
“Vuosikirja on hiottu esikoinen, joka monialaisuutensa vuoksi vaatiikin aika lailla lukijalta. Tontin runoilijanote kuitenkin palkitsee.” – Aamulehti 29.4.2006.
Kalevi Jäntin palkintolautakunnan perustelut
“Jarkko Tontti tulee suomalaiseen runouteen varmaotteisella, luontevalla ja levollisesti hengittävällä säkeellä. Vuosikirjan historiallisissa näyissä kuulemme haavikkolaisia äänenpainoja, komeissa roolirunoissa mahdikkaat kuvat taittuvat monipohjaiseen ironiaan. Tekijällä on silmää myös parodialle ja pastissille, jotka tuovat teokseen äkkikäänteitä ja yllätyksiä. Tontin instrumentti taipuu myös intiimiin kuvastoon ja sanontaan. Runsaus, monipohjaisuus, huumori ovat tämän kiinnostavan esikoiskokoelman tunnusmerkkejä.”
Runo Saisi oman talon TV1:n Runoraadissa 1.3.2007:
Käännöksiä
Runoja viroksi teoksista Vuosikirja ja Jacasser. Käännös Kätlin Kaldmaa.
Runoja sloveniaksi teoksista Vuosikirja ja Jacasser. Käännös Barbara Simoniti. Slovenski PEN 2011.
Runoja venäjäksi teoksesta Vuosikirja. Käännös Sergej Zavjalov. Воздух Журнал поэзии 3/2007.
Runo portugaliksi teoksesta Vuosikirja. Käännös Ana Soares ja Merja Mettos-Pereira: Revista Confraria 1/2009. Myös täällä.
Arvosteluja
Niina Holm: Historiaa kirjoittamassa. Kiiltomato 3.4.2006.
Matti Saurama: Tervettä itsetuntoa ja harjaantunutta hurjastelua. Uutispäivä Demari 12.7.2006.
Virpi Alasen kirja-arvostelu. Tuli & Savu 1/2007
Jarkko Tontti. Vuosikirja. Otava 2006.
Jarkko Tontin esikoisrunokokoelmassa historialliset tapahtumat tulkitaan nykyrunon keinoin uudelleen. Vuosikirja on sekä sisällön että muodon osalta erittäin runsas kokoelma. Tontti on oppinut mies, pitkään virkamiesuralla ollut oikeustieteen tohtori, nykyisin vapaa kirjailija. Oppineisuus näkyy runoissa heti, mutta raikkaalla tavalla ja pakottomasti. Historia vuosilukuineen ja nimineen on taidokkaasti kirjoitettu runojen ytimeen asti, eikä kokoelmaa lukiessa tule vaikutelmaa akateemisesta alluusioluettelosta. Asiapitoisuus yhdistyy eletyn historian tunnekirjoon. Vuosikirja sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2006.
Kokoelma alkaa historiallisia tapahtumia yhteenkokoavilla runoilla ja jatkuu yksityiskohtaisemmilla historian tiettyjen vuosien tarkastelulla. Avausruno nimeltä Synopsis esittää juutalais-kristillisen kertomusperinteen sarjana outoja sattumuksia, joiden välillä “vaihdetaan kertojaa”. Kertojan vaihtaminen on avain kokoelman teemojen tarkasteluun.
Runojen ajallinen liikkumatila on ihailtavan laaja, antiikista nykypäivään. Aiheet tulevat enimmäkseen Euroopan historiasta ja tematiikka käsittelee eurooppalaista kokemusta. Osa runoista on vuosiluvuin otsikoituja. Ne etenevät kokoelmassa kronologisesti. Lukija johdatetaan muun muassa Rooman imperiumin 200-luvun kahnauksiin, Prahan vuoteen 1618, jolloin protestantit heittivät neuvoston keisarillismielisiä jäseniä linnan ikkunasta ja Ranskan tunnelmiin Euroopan hulluna vuotena 1848.
Ihmisenä oleminen näyttäytyy Tontin runoissa sattumanvaraisuuden jatkumona. Kertovat minät vaihtuvat, mutta inhimillinen epävarmuus ja surumielisyys ovat pysyviä. Runoilija laittaa historian henkilöt pohtimaan itseään ja saavutuksiaan: “Olenko vieläkään kukistanut pohjoista armeijaa / Olenko palauttanut / oikean uskon Itämeren rannoille, / olenko rukoillut tarpeeksi, / olenko tappanut oikein / ja tarpeeksi, olenko vieläkään / Olenko jo tehnyt tarpeeksi ison valtion”.
Runojen historiallinen syvyys syntyy yhdistämällä tunnettuihin historian tapahtumiin fiktiivisiä yksilökokemuksia. “Olenko jo” ja “olenko vieläkään” -tyyppisine kysymyksineen runon puhujat ovatkin hyvin moderneja ja romanttisia, yksilöllisen osansa toteuttajia. Samanaikaisesti moniäänisyyden kanssa syntyy tuntu yhdestä äänestä, ikään kuin puhujat sulautuisivat yhteen kertoakseen sodan ja väkivallan historiasta sekä ihmisyyteen perustavasti kuuluvasta riittämättömyyden tunteesta. Runoissa painottuu, että osia ei ole ilman kokonaisuutta eikä kokonaisuutta ilman osia.
Runojen puhujat ovat mukana hermeneuttisessa eli ymmärtämistä ja tulkintaa korostavassa prosessissa. Tähän prosessiin myös lukija pääsee osallistumaan. Runot on kirjoitettu lukijaa arvostaen: historiallisia yksityiskohtia jätetään löydettäväksi selittämättä niitä liikaa. Runokielen tulkinnat keskustelevat historiankirjoituksen tulkintojen kanssa.
Useissa runoissa historian tarkastelijana on nykypäivästä etäännytetty runon minä. Runoissa seikkailee Jacasser D’hont, jonka historiallinen identiteetti ulottuu vuodesta 1504 nykypäivään. Nimeä on syytä epäillä Jarkko Tontin alter egoksi, joka seikkailee mielikuvituksekkaan runokielen ja historian näyttämöillä. Ranskan kielessä “jacasser” -sana merkitsee muun muassa lörpöttelemistä, pälpätystä tai harakan räkätystä. “Hont” juontunee ranskan kielen häpeällistä ja noloa merkitsevistä sanoista. Jos uskaltaudutaan kielellisissä tulkinnoissa vielä edemmäs, nimessä voi nähdä viittaussuhteen esimerkiksi englannin kielen sanaan “jackass” eli “hölmö”.
Jacasser on hoviympäristössään eräänlainen trickster-hahmo. Hän on vain palvelija, mutta löytää voimansa ja valtansa kielestä. “Onneton Jacasser” on hiljainen, surumielinen mies, joka esitellään runoissa laajalti oppineeksi, vaikka alle keskimitan olevaksi ja kaljuuntuvaksi. Jacasserin maailmassa naiset ovat etäisiä, ylhäisiä vallanpitäjiä. Kuningattaret, paronittaret, neidot ja valtiattaret saavat minut paikoitellen kaipaamaan vivahteikkaampaa naiseuden kuvausta.
Runot kuvaavat ihmisen historiaa väkivallan ja vallantavoittelun historiaksi. Silti ihmis- ja maailmankuvassa on jotain kauttaaltaan herkkää ja sileänpehmeää, myös silloin kun aiheena on kuolema. “Olenko valmis pelkäämään, kohta kuolemaan, olenko”, pohtii taisteluun matkaava historian suurmies, jonka pelontunteita ei ole historiaan kirjattu. Fiktio luo elettyjä tilanteita historiaan.
Joissakin runoissa painottuu kaupunkilaisvihreä ajatusmaailma. Luonto elää kaupungissa ihmisen kulttuuriympäristöön kietoutuneena. Rakkautta, kuolemaa ja vuodenaikoja käsittelevät lyhyet luontorunot liikkuvat nuoruutta ja kaupunkikuvaa nostalgisoivissa maisemissa. “Kevät nousee maasta, kylmä kuin sarastus kuussa, varma ja kostea kuin merenpohjan muisti.” Tämäntyyppiset runot eivät saavuta kokoelman historiallisten runo-osioiden painoarvoa, ja siksi niistä tulee hieman täyterunomainen vaikutelma.
Myös eri ikäkaudet tuodaan runoissa esiin. Lapsuus, nuoruus, keski-ikä ja vanhuus kulkevat Vuosikirjassa rinnan historiallisten tapahtumien kanssa. Niin yleinen aihe kuin elämänkaari esikoisrunokokoelmissa onkin, Tontin historiateemojen yhteyteen se sopii.
Tontti osaa käyttää aikalaiskontekstista irrottamisen ja uudelleen tulkittavaksi asettamisen metodia huumorin luomiseen. Muutamissa runoissa on johdantoja tai alaviitteitä, joissa Tontti hyödyntää 1920-1960-lukujen oppi- ja tietokirjojen katkelmia. Aikalaiskontekstistaan irrotettuina ja nykymaailmaan sekä kielen kautta uudelleen tulkittuina katkelmista tulee humoristisia. Yksi kokoelman kiintoisimmista runoista käsittelee ketun nylkemistä. Runossa syntyy ironinen symbolistisestikin hieno kuva sukupolvieroista äärimmillään: tyttö lukee latinaa, vanhempi nylkee kettuja ja päivittelee lapsensa lukuharrastusta.
Muodon vaihtelevuus parantaa historiallis-yhteiskunnallisesti painottuneen sisällön luettavuutta. Tontti korostaa sanojen tehoa toistolla, jonka yhteydessä sanan merkitys voi varioitua. Tärkeä sana toistuu useimmiten heti seuraavassa säkeessä: “Yksi. Uusia vereksiä legioonia / paljon, vereksiä”. Ironisia muotokokeiluja ja tyyliviittauksiakin on, esimerkiksi runossa, jossa lyhyiden säkeiden välisiä taukoja ja tavurajojen rikkomista käytetään junan kulkua koskevan kuuloaistimuksen kuvaamiseen: “seu / raa / van / kerr / an / pysä / hdytä / än Riihi / mäe / llä”.
Muutamassa kohdassa Tontti sortuu runoissaan paatokseen, joka lienee osin tarkoituksellista, mutta käy väsyttäväksi ja latistaa vaikutelmaa siitä sanataituruudesta, joka kokoelmasta suurimmaksi osaksi välittyy. Näin käy esimerkiksi Yhdysvaltojen politiikkaa käsittelevässä runossa.
Tontin työ eduskuntasihteerinä lienee vaikuttanut runojen aihepiiriin. Vuosikirjassa on runoja, joissa ollaan nykyaikaisissa toimistotöissä kirjoittamassa sähköposteja ja raportteja. Runoihin on ujutettu suomalaisten yhteiskunta-, työ- ja koulutusrakenteiden ajankuvia ja metaforia, esimerkiksi: “Ovista hypitään tuuleen / lapset tarttuvat koulun seinistä roikkuviin köysiin / isä taputtaa päähän, / onnea kokeeseen, / nostaa suunnan kohti toimistoa”. Toivon, että hienovireinen yhteiskuntakritiikki saa jatkoa ja syvenee runoilijan seuraavissa kokoelmissa.
Rikas kuvakieli ja sanavalinnat tekevät useat tulkinnalliset viitekehykset mahdollisiksi. Tontti onnistuu kirjoittamaan esiin sekä ihmisenä että kirjoittajan olemisen riemun ja haikeuden, kuten runossa vanhuksesta, joka oppii uudelleen lentämään. Ihminen ottaa maailmansa haltuun kielen avulla. Runossa vanhus avaa ullakon ikkunan ja hyppää: “Ruosteisen saranan / narskahdus pullautti sisältäni vuosikymmenet / hautuneita ajatuksia, säkeitä, parhaina päivinä / kokonaisia paksuja historiallisia romaaneja kuin / olisin kuullut pienen pojan huutelevan minulle / veden pohjasta. Hypätessäni tunsin vanhan riemun, joku kannatteli minua, saatoin tehdä mitä vain kuin / yksinäinen vaahtera yöllä puistossa.”
0 Responses to “Vuosikirja”