Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja. Otava, Helsinki 2006.
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintofinalisti 2006.
ISBN 951-1-20950-7
80 sivua / 158 x 168 mm / 82.2
Ilmestymisajankohta: 3 / 2006
Verkosta vaikka täältä.
Runo Saisi oman talon TV1:n Runoraadissa 1.3.2007, täällä.
Käännöksiä venäjäksi: Воздух: Журнал поэзии 3/2007.
Kalevi Jäntin palkintolautakunnan perustelut:
Jarkko Tontti tulee suomalaiseen runouteen varmaotteisella, luontevalla ja levollisesti hengittävällä säkeellä. Vuosikirjan historiallisissa näyissä kuulemme haavikkolaisia äänenpainoja, komeissa roolirunoissa mahdikkaat kuvat taittuvat monipohjaiseen ironiaan. Tekijällä on silmää myös parodialle ja pastissille, jotka tuovat teokseen äkkikäänteitä ja yllätyksiä. Tontin instrumentti taipuu myös intiimiin kuvastoon ja sanontaan. Runsaus, monipohjaisuus, huumori ovat tämän kiinnostavan esikoiskokoelman tunnusmerkkejä.
Niina Holmin kirja-arvostelu. Kiiltomato.net.
Joni Pyysalon kirja-arvostelu. Suomen Kuvalehti 21/2006.
Jarkko Tontin esikoisrunoissa on historiaa, politiikkaa, kuvia, elävää kieltä, lähteitä, itseironiaa ja jopa analyysia. Runomuotoja kokeillaan monipuolisesti, ja kertovaotteisen, laajan kokoelman läpäisee historiallisten roolirunojen sarja. Hallitussa Vuosikirjassa on ajatusta ja kirjoittamisen helppoutta, hyvää ja luettavaa. Jarkko Tontti, Vuosikirja. 126 s. Otava 2006.
Jukka Koskelaisen kirja-arvostelu Helsingin Sanomat 3.5.2006.
Miltä tuntuu, kun kiintopisteet pakenevat - Jarkko Tontin esikoiskokoelma limittää historiaa ja itseironiaa
Jarkko Tontti: Vuosikirja. Otava. 126 s. 20 e.
Jarkko Tontin Vuosikirja on ylenpalttinen kokoelma. Vuosia siinä on parinkin vuosituhannen ajalta, roomalaisista lähtien. Runoja on kirjoitettu sellaisista historian tutuista vuosista kuten 1618 ja 1848. Moiseen ajalliseen kaareen on harva, jos kukaan, yltänyt sitten Paavo Haavikon historiallisten runoelmien.
Väliin on sitten siroteltu runoja, joita esikoiskokoelmalta pikemmin odottaa. Vuodenaikoja ja tunnelmointia kaupungista, ekologista paatosta. Ja sarja ”onnettomasta Jacasser D’hontista”, joka on aluksi joutunut palvelijaksi naisten hallitsemaan hoviin.
Pian hän sentään ryhtyy nykysuomalaiseksi nuorehkoksi mieheksi. Yksinäinen alakulo yhtyy kauttaaltaan itseironiseen huumoriin: ”Hän uskaltautuu ulos ovesta/ koikkelehtii, ja kas/ askel askeleelta Jacasser rehevöityy, lihakset kimmahtelevat,/ sisäelimet/ kynnenaluset puhdistuvat itsestään/ puutarhaan tullessaan hänellä on jo biologin/ huokoiset keuhkot.”
Syntyy melkoinen keitos erilaisia tyylejä. Pitkää ja lyhyttä. Puhki-ironista leikkiä, korkealentoista jylyä. Aikamoista hyppyytystä puolelta toiselle.
Jarkko Tontti, s. 1971, on helsinkiläinen oikeustieteilijä ja filosofi. Hän työskentelee Vihreän eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerinä.
Vuosikirja ei pyri ykseyteen, ei edes eri runojen yhteyteen. Yksittäisissäkin runoissa on äkkikäänteitä ja katkonaisia säkeenylityksiä yllin kyllin. Tontin ote on kautta linjan rento, mutta hän ei kaihda pisteliäitä tai sarkastisia sävyjä.
Historialliset jaksot ovat melkoista palapeliä. Aloitusrunon toistuva julistus ”vaihdetaan kertoja” toteutuu, mutta historiaa ei kirjoiteta uusiksi, se nähdään vain vaihtelevista perspektiiveistä, yksittäisen kokijan silmin: ”Ja minä katson panssarijunan ikkunasta/ katson viimeisen vaunun takaikkunasta valkoista Venäjää/ lumi jo sulaa/ ja kevät on verenpunainen”, toteaa vallankumousta pakeneva entinen johtaja.
Vuoteen 1618 kirjattu runo kertoo omalla vinksahtaneella tavallaan kolmekymmenvuotisen sodan puhkeamisen hetkistä, kun protestantit viskasivat keisarin lähettiläät Prahassa sontakasaan. Niin ainakin tarina kertoo, kuten kertoo myös Tontin runo, ja pitää olla historia hyvin muistissa tai kerrata kirjat, jotta saisi runosta jonkinlaisen otteen.
Haavikkoon runojen estetiikka tukeutuu vain osittain. Vuosikirja ei yllä samanlaiseen sanamusiikkiin kuin Haavikon varhaistuotanto. Paremminkin Tontin tyyliparodiat ja kursailematon ote tuovat mieleen 1960-luvun runouden.
Pilailu vanhan terveysoppikirjan kustannuksella on liiankin kuusikymmenlukulaista. Mutta muuten runojen maailma on niin suhteellinen kuin nykyään kuuluukin olla. Aikakaudet, ideat ja havainnot limitetään nopeiksi leikkauksiksi.
Syntyy runsas, usein yllättävä kokoelma. Se ei pitäydy pelkkään ironiaan ja leikkiin, vaan läpi paistaa halu kertoa oikeasti siitä, miltä tuntuu, kun kiintopisteet pakenevat. Vain ilmaisun paikoittainen ylimalkaisuus vie tehoa.
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 15. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään 28. lokakuuta.
Matti Sauraman kirja-arvostelu Uutispäivä Demari 12.7.2006.
Tervettä itsetuntoa ja harjaantunutta hurjastelua
Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja. Otava 2006, 126 s.
Tuntuvat sormet syyhynneen, kun runoilija Jarkko Tontti on kirjalle asettunut! Synopsis on runon hillitöntä ja tietoista liikkeelle sysäämistä. Runoilija haastaa ensimmäisessä, pitkässä runossa niin itsensä kuin kohteensa. Subjekti muuttaa persoonaa, liike on elävä. Historian ja minän nahat vaihtuvat vilkkaasti. Tekijä rajaa itsensä ulos sovinnaisuudesta. Samalla hän paljastuu varsin itselliseksi yrittäjäksi. Ja kanttia on!
Varsinainen kokoelma alkaa jännitystä varaten. Perilyyrisyyskin kelpaa sapluunaksi. On heräämisen aika. ”Talot tönivät toisensa liikkeelle, perustukset natisevat.” ”Ruukussa vuosien katku” minä irrottautuu, paikantaa itsensä ja mukautuu vaikka vanhukseksi.
Historia alkaa eläväisen ja sattuvasti osoittelevan taipaleensa heti kokoelman alussa. Raadollisuus saa tilan, valtaa ei voi jakaa, toteaa runo. Antiikki käy opaskirjasta runon kokijan päänsisäistä matkaa tehtäessä. Elävä kuvitus siirtää lukijan vuosituhansien taa. Menneen merkkipaalut versovat.
Tyylitkin on Tontille tehty kuin paidat vaihdettavaksi. Edellisen hiestyttyä on aika riisua se ja pukea uusi. Tarina juoksee proosalausein joutuisaan paikasta ja ajasta toiseen. Hilpeä kirjuri, lopulta oman aikamme runoilija, laittaa leipänsä päälle mehukkaat lisukkeet, sanavalinnat ovat tarpeen tullen suoraviivaisen härskit. Tontin runolle ei tunnu rajoja löytyvän. Elinvoimaisuus pakahduttaa yli äyräiden, mutta ei pursi siitä kaadu. Kokoelma on rytmitetty vuosilukurunoin. Tositapahtumat saavat niissä pääsijan.
Naisten maailma oli jo vuonna 1504. ”Jacasser oli siihen tyytyväinen.” Kuningattaren valo häikäisee. Mutta Tontti on todellinen sadunmuokkaaja. Romanttinen kertomus saa tylyn lopun. Lennokas kieli kiitää myös vuoden 1848 verenpunaisessa runossa. Toinen Jacasser haaveilee Eiffel-tornin pystyttämisestä. Runo sekoittaa häpeämättömästi SS-miesten kohtalon ja kuningattaren neuvonantajan kirjaamiset sekä päätyy lopulta sähköpostien aikakauteen, runon kokijan omaan ympäristöön. Jacasser saa ajattomat vaatteet.
Kun minä on vihdoin ottanut oman paikkansa, runon näkökulma kääntyy kuin vastavalo aikaisempaa kuvaajaa kohti. Mies kuoriutuu esiin, ”huokoset aukeavat”. Itseä tiiraileva pilke pistää varkain runosta, kun ”kuu paistaa… tälle tontille.”
Veden voima ja houkutus
Alkuvirta synnyttää ja loppuvesi virtaa viemäriin. Miehellä on haastava paikka, ”auringon roiske heittää vaahtoa kasvoille”. Verhot väistyvät, kun mies on ”matkalla valkoisten hameiden torille”. Meri elää niin kulkijan kuin kaupungin alla.
Nykypäivä ottaa lopullisesti sijansa viime sivuilla. Arjen happamuus sekä maailman tapahtumien kova komento risteävät lauseissa. Parempi ainakin on vain ”odotuksen kitojen räksyttämistä”. Kumea komeus kajahtaa, kun ”metsässä kuuluu tapettavan puun huuto”. ”Sytytän lehdellä tulen savu on skandaali.” Äiti ja isä kestävät hekin runossa. ”Peilistä kurkistaa isän näköinen poika…yöllä sänkyyn halkeaa äidin muotoinen kuilu.” Toinen saa runossa sijansa. ”Sinun kanssasi kerran nousin ylimpään kerrokseen.” Oma tila odottaa hakijaansa. ”Talo tuli toteen.” Kokoelman kuorruttavat vanhoihin kirjoihin viittaavat runot, mennyt nousee hapertuneista kätköistä.
Tontti ei piilottele kynttiläänsä rytmikkäässä ja ryhdikkäässä kokoelmassaan vakan alle. Vaikka sana poikkeaa milloin minnekin, runoa ei ole työläs seurata. Kokoelmassa on riittävästi johdonmukaisuutta sekä riittävästi huitelevaa lyyristä omapäisyyttä. Lausetta värittävät niin vakava asia kuin sisäinen runovietti. Jarkko Tontti on tervetullut röyhkimys kovettavan tärkin liiaksi hallitsemaan uuden runon vaatehuoneeseen.
Virpi Alasen kirja-arvostelu Tuli & Savu 1/2007.
Jarkko Tontti. Vuosikirja. Otava 2006.
Jarkko Tontin esikoisrunokokoelmassa historialliset tapahtumat tulkitaan nykyrunon keinoin uudelleen. Vuosikirja on sekä sisällön että muodon osalta erittäin runsas kokoelma. Tontti on oppinut mies, pitkään virkamiesuralla ollut oikeustieteen tohtori, nykyisin vapaa kirjailija. Oppineisuus näkyy runoissa heti, mutta raikkaalla tavalla ja pakottomasti. Historia vuosilukuineen ja nimineen on taidokkaasti kirjoitettu runojen ytimeen asti, eikä kokoelmaa lukiessa tule vaikutelmaa akateemisesta alluusioluettelosta. Asiapitoisuus yhdistyy eletyn historian tunnekirjoon. Vuosikirja sai Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2006.
Kokoelma alkaa historiallisia tapahtumia yhteenkokoavilla runoilla ja jatkuu yksityiskohtaisemmilla historian tiettyjen vuosien tarkastelulla. Avausruno nimeltä ’Synopsis’ esittää juutalais-kristillisen kertomusperinteen sarjana outoja sattumuksia, joiden välillä ”vaihdetaan kertojaa”. Kertojan vaihtaminen on avain kokoelman teemojen tarkasteluun.
Runojen ajallinen liikkumatila on ihailtavan laaja, antiikista nykypäivään. Aiheet tulevat enimmäkseen Euroopan historiasta ja tematiikka käsittelee eurooppalaista kokemusta. Osa runoista on vuosiluvuin otsikoituja. Ne etenevät kokoelmassa kronologisesti. Lukija johdatetaan muun muassa Rooman imperiumin 200-luvun kahnauksiin, Prahan vuoteen 1618, jolloin protestantit heittivät neuvoston keisarillismielisiä jäseniä linnan ikkunasta ja Ranskan tunnelmiin Euroopan ”hulluna vuotena” 1848.
Ihmisenä oleminen näyttäytyy Tontin runoissa sattumanvaraisuuden jatkumona. Kertovat minät vaihtuvat, mutta inhimillinen epävarmuus ja surumielisyys ovat pysyviä. Runoilija laittaa historian henkilöt pohtimaan itseään ja saavutuksiaan: ”Olenko vieläkään kukistanut pohjoista armeijaa? Olenko palauttanut / oikean uskon Itämeren rannoille, / olenko rukoillut tarpeeksi, / olenko tappanut oikein / ja tarpeeksi, olenko vieläkään …Olenko jo tehnyt tarpeeksi ison valtion?”.
Runojen historiallinen syvyys syntyy yhdistämällä tunnettuihin historian tapahtumiin fiktiivisiä yksilökokemuksia. ”Olenko jo” ja ”olenko vieläkään” –tyyppisine kysymyksineen runon puhujat ovatkin hyvin moderneja ja romanttisia, yksilöllisen osansa toteuttajia. Samanaikaisesti moniäänisyyden kanssa syntyy tuntu yhdestä äänestä, ikään kuin puhujat sulautuisivat yhteen kertoakseen sodan ja väkivallan historiasta sekä ihmisyyteen perustavasti kuuluvasta riittämättömyyden tunteesta. Runoissa painottuu, että osia ei ole ilman kokonaisuutta eikä kokonaisuutta ilman osia.
Runojen puhujat ovat mukana hermeneuttisessa eli ymmärtämistä ja tulkintaa korostavassa prosessissa. Tähän prosessiin myös lukija pääsee osallistumaan. Runot on kirjoitettu lukijaa arvostaen: historiallisia yksityiskohtia jätetään löydettäväksi selittämättä niitä liikaa. Runokielen tulkinnat keskustelevat historiankirjoituksen tulkintojen kanssa.
Useissa runoissa historian tarkastelijana on nykypäivästä etäännytetty runon minä. Runoissa seikkailee Jacasser D’hont, jonka historiallinen identiteetti ulottuu vuodesta 1504 nykypäivään. Nimeä on syytä epäillä Jarkko Tontin alter egoksi, joka seikkailee mielikuvituksekkaan runokielen ja historian näyttämöillä. Ranskan kielessä ’jacasser’ –sana merkitsee muun muassa lörpöttelemistä, pälpätystä tai harakan räkätystä. ’Hont’ juontunee ranskan kielen häpeällistä ja noloa merkitsevistä sanoista. Jos uskaltaudutaan kielellisissä tulkinnoissa vielä edemmäs, nimessä voi nähdä viittaussuhteen esimerkiksi englannin kielen sanaan ’jackass’ eli ’hölmö’.
Jacasser on hoviympäristössään eräänlainen trickster-hahmo. Hän on vain palvelija, mutta löytää voimansa ja valtansa kielestä. ”Onneton Jacasser” on hiljainen, surumielinen mies, joka esitellään runoissa laajalti oppineeksi, vaikka alle keskimitan olevaksi ja kaljuuntuvaksi. Jacasserin maailmassa naiset ovat etäisiä, ylhäisiä vallanpitäjiä. Kuningattaret, paronittaret, neidot ja valtiattaret saavat minut paikoitellen kaipaamaan vivahteikkaampaa naiseuden kuvausta.
Runot kuvaavat ihmisen historiaa väkivallan ja vallantavoittelun historiaksi. Silti ihmis- ja maailmankuvassa on jotain kauttaaltaan herkkää ja sileänpehmeää, myös silloin kun aiheena on kuolema. ”Olenko valmis pelkäämään, kohta kuolemaan, olenko”, pohtii taisteluun matkaava historian suurmies, jonka pelontunteita ei ole historiaan kirjattu. Fiktio luo elettyjä tilanteita historiaan.
Joissakin runoissa painottuu kaupunkilaisvihreä ajatusmaailma. Luonto elää kaupungissa ihmisen kulttuuriympäristöön kietoutuneena. Rakkautta, kuolemaa ja vuodenaikoja käsittelevät lyhyet luontorunot liikkuvat nuoruutta ja kaupunkikuvaa nostalgisoivissa maisemissa. ”Kevät nousee maasta, kylmä kuin sarastus kuussa, varma ja kostea kuin merenpohjan muisti.” Tämäntyyppiset runot eivät saavuta kokoelman historiallisten runo-osioiden painoarvoa, ja siksi niistä tulee hieman täyterunomainen vaikutelma.
Myös eri ikäkaudet tuodaan runoissa esiin. Lapsuus, nuoruus, keski-ikä ja vanhuus kulkevat Vuosikirjassa rinnan historiallisten tapahtumien kanssa. Niin yleinen aihe kuin elämänkaari esikoisrunokokoelmissa onkin, Tontin historiateemojen yhteyteen se sopii.
Tontti osaa käyttää aikalaiskontekstista irrottamisen ja uudelleen tulkittavaksi asettamisen metodia huumorin luomiseen. Muutamissa runoissa on johdantoja tai alaviitteitä, joissa Tontti hyödyntää 1920-1960-lukujen oppi- ja tietokirjojen katkelmia. Aikalaiskontekstistaan irrotettuina ja nykymaailmaan sekä –kielen kautta uudelleen tulkittuina katkelmista tulee humoristisia. Yksi kokoelman kiintoisimmista runoista käsittelee ketun nylkemistä. Runossa syntyy ironinen symbolistisestikin hieno kuva sukupolvieroista äärimmillään: tyttö lukee latinaa, vanhempi nylkee kettuja ja päivittelee lapsensa lukuharrastusta.
Muodon vaihtelevuus parantaa historiallis-yhteiskunnallisesti painottuneen sisällön luettavuutta. Tontti korostaa sanojen tehoa toistolla, jonka yhteydessä sanan merkitys voi varioitua. Tärkeä sana toistuu useimmiten heti seuraavassa säkeessä: ”Yksi. Uusia vereksiä legioonia / paljon, vereksiä”. Ironisia muotokokeiluja ja tyyliviittauksiakin on, esimerkiksi runossa, jossa lyhyiden säkeiden välisiä taukoja ja tavurajojen rikkomista käytetään junan kulkua koskevan kuuloaistimuksen kuvaamiseen: ”seu / raa / van / kerr / an / pysä / hdytä / än Riihi / mäe / llä”.
Muutamassa kohdassa Tontti sortuu runoissaan paatokseen, joka lienee osin tarkoituksellista, mutta käy väsyttäväksi ja latistaa vaikutelmaa siitä sanataituruudesta, joka kokoelmasta suurimmaksi osaksi välittyy. Näin käy esimerkiksi Yhdysvaltojen politiikkaa käsittelevässä runossa.
Tontin työ eduskuntasihteerinä lienee vaikuttanut runojen aihepiiriin. Vuosikirjassa on runoja, joissa ollaan nykyaikaisissa toimistotöissä kirjoittamassa sähköposteja ja raportteja. Runoihin on ujutettu suomalaisten yhteiskunta-, työ- ja koulutusrakenteiden ajankuvia ja metaforia, esimerkiksi: ”Ovista hypitään tuuleen / lapset tarttuvat koulun seinistä roikkuviin köysiin / isä taputtaa päähän, / onnea kokeeseen, / nostaa suunnan kohti toimistoa”. Toivon, että hienovireinen yhteiskuntakritiikki saa jatkoa ja syvenee runoilijan seuraavissa kokoelmissa.
Rikas kuvakieli ja sanavalinnat tekevät useat tulkinnalliset viitekehykset mahdollisiksi. Tontti onnistuu kirjoittamaan esiin sekä ihmisenä että kirjoittajan olemisen riemun ja haikeuden, kuten runossa vanhuksesta, joka oppii uudelleen lentämään. Ihminen ottaa maailmansa haltuun kielen avulla. Runossa vanhus avaa ullakon ikkunan ja hyppää: ”…Ruosteisen saranan / narskahdus pullautti sisältäni vuosikymmenet / hautuneita ajatuksia, säkeitä, parhaina päivinä / kokonaisia paksuja historiallisia romaaneja kuin / olisin kuullut pienen pojan huutelevan minulle / veden pohjasta. Hypätessäni tunsin vanhan riemun, joku kannatteli minua, saatoin tehdä mitä vain kuin / yksinäinen vaahtera yöllä puistossa.”
Niina Hakalahden kirja-arvostelu Aamulehti 29.04.2006.
Oppineen runoilijan matkassa
Jarkko Tontti: Vuosikirja. 126 sivua. Otava 2006.
Esikoisrunoilija Jarkko Tontti on poeta doctus, oppinut runoilija. Tampereelta helsinkiläistynyt Tontti on koulutukseltaan lakimies ja filosofi ja jo ennen debyyttiään saavuttanut paljon kirjallisella kentällä. Tontin runoja on julkaistu muun muassa Parnassossa, Tulessa & Savussa sekä runouden vuosikirja MotMotissa.
Antiikissakin poeta doctus yhdisteli eri tyylejä suvereenisti, ja näin tekee myös Tontti. Laajassa Vuosikirja-kokoelmassaan Tontti kirjoittaa ainakin ironisesti, vakavasti, lyyrisesti ja kollaasitekniikkaa hyödyntäen. Tontti ammentaa historiasta. Teoksessa keskeinen on Jacasser-hahmo, joka toisaalta on kuningattaren neuvonantaja 1500-luvulla, mutta toisaalta saa oikeissa töissä sähköposteja: ”Do you want to enhance your penis”.
Vuosikirja on hiottu esikoinen, joka monialaisuutensa vuoksi vaatiikin aika lailla lukijalta. Tontin runoilijanote kuitenkin palkitsee: ”Kun olin laikukas vanhus opin uudelleen lentämään” tai ”Kun näin elämäni ensimmäisen kentaurin lakkasin uskomasta”.