00-luku kääntyy kohti loppua. Tuhannet journalistit, blogaajat sun muut näppäimistöimmeiset puristavat luettavaksemme tuskaisia synteesejä kuluneesta vuosikymmenestä. Ei kannattaisi. Oleellisen näkee vasta kaukaa, vielä nyt päivänpöpinä ja muu tuhnu peittää terävimmänkin tarkkailijan aistit. Voisi sitä tietysti lohkaista jotain tyyiin “2000-luvun ensi vuosina suomalaiset havahtuivat proosarunon mahdollisuuksiin ja ilmastonmuutokseen.” Ei ja ei.
Otettakoon tähtäyspiste tarpeeksi kauas. Mikä on pysynyt? Aleksis Kivi on pysynyt. Kirjailija-lehden tuoreessa numerossa 4/2009 Antti Tuuri esseöi saamansa Aleksis Kiven palkinnon tiimoilta. Hän muistuttaa meitä lausahduksesta, jonka mukaan suomalaisen kirjallisuuden tragedia on, että ensimmäinen romaani on yhä paras. Lausahdus ei ole Tuurin oma (ai niin, Antille iso hali ansaitusta palkinnosta), eikä se ole edes välttämättä ihan totta, kuten Tuurikin muistuttaa (kirjallisuutta on turha kilpailuttaa). Mutta onpahan juuri sellainen kirjallisretorinen sutkaus, jollaisia ihmiset haluavat ja joista minäkin nautin.
Kiven pysymistä on edesauttanut muiden muassa Sakari Katajamäki, joka työskentelee toimituspäällikkönä suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot -yksikössä. Pykäävät digitaalisia editioita kotimaisen kirjallisuuden klassikoista, Kivestäkin. Oleellinen pysyy, niin.
Luen Seiskaa (veljestä) kerran vuodessa luvun tai enemmän. Se kyllä palkitsee.
Paitsi koska suomalainen kirjallisuus tulee ulos metsästä kaupunkiin? Kivestä ei ole tässä apua.
“Paitsi koska suomalainen kirjallisuus tulee ulos metsästä kaupunkiin? ”
Toivottavasi ei koskaan.