Jarkko Tontti: Vuosituhannen vaihteen Zeitgeist

Kanava 3/2015, s. 33-37.

Vuonna 1989 täytin kahdeksantoista ja huomasin yhtäkkiä kaiken olevan mahdollista. Uutisista näin ja luin, kuinka Berliiniin muuri murtui ja eri puolilla maailmaa ihmisyyden ihmettä nujertavat kollektivismit, sosialismi, uskonnot ja kansallismielinen konservatismi vajosivat polvilleen. Läpeensä suomettuneessa Kekkosslovakiassakin tuiversivat muutoksen tuulet.

Maailmankatsomukseni palaset loksahtivat paikoilleen.

Elokuussa 1991 elokuussa saavuin Interrail-matkan lopuksi Berliiniin. Muuria ei enää ollut, ja kävin myös kaupungin itäpuolella, jonka kaduilla kaupusteltiin edesmenneen DDR:n Kansanarmeijan univormuja ja muuta rihkamaa. Maanantaiaamuna 19. elokuuta minulle ja koko maailmalle tuli tyly herätys. Lehdet kertoivat vallankaappauksesta Neuvostoliitossa, Gennadi Janajevin johdolla vanhoilliset kommunistit olivat syrjäyttäneet uudistuksia ajaneen neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin. Berliinissä oli yhä neuvostosotilaita. Tuli hyytävä olo. Palautuisiko kaikki ennalleen? Olin juuri päässyt armeijasta ja passikuvassani olin reservinupseerin univormussa. Päätin palata pikavauhtia Suomeen.

Muutamassa päivässä kaikki oli ohi. Vallankaappausyritys oli alusta alkaen epätoivoinen, vodkanhuuruinen yritelmä, jolla ei ollut menestymisen mahdollisuuksia. Tapahtumat palautuivat mieleeni yhdeksäntoista vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2012, kun vierailin Krimillä kirjailijoiden sananvapausjärjestö PEN Internationalin edustajana. Tapasimme muun muassa Krimin tataareja, jotka kamppailivat kulttuuristen oikeuksiensa puolesta. Vuonna 1944 heidät oli karkotettu Siperiaan, mutta Neuvostoliiton loppuvuosina tataarit olivat palanneet Krimille. Bussimatkalla ohitimme Gorbatšovin entisen huvilan, missä hänet oli vangittu elokuussa 1991.

Krimiltä alkanut vallankaappaus oli Neuvostoliiton loppulaskennan alku.

Helmikuussa 2014 Venäjä valloitti Krimin Ukrainalta häikäilemättömällä operaatiolla. Arvaukseni on, että Vladimir Putinin valtakauden loppulaskenta alkoi siitä, suurin piirtein yhtä epätoivoisesta yrityksestä palauttaa murtuneen imperiumin menneet loiston päivät.

Historialliset analogiat voivat olla myös harhaanjohtavia.

Jokainen meistä on joskus pelannut natsikortin

Aikuisena nuoruuden idealismi tuntuu usein nololta kiihkoilulta, mustavalkoiselta meuhkaamiselta, jonka tiedostamaton motiivi on meuhkaaminen itse. Silti olen yhä sitä mieltä, että vuosi 1989 oli poikkeuksellisen tärkeä käännekohta ihmiskunnan historiassa. Se oli päivitetty versio Ranskan vallankumouksen vuodesta 1789, jolloin ihmiskunta harppasi pisimmän loikkansa eteenpäin vuosituhansiin.

Ranskan vallankumousta seurasi restauraatio, konservatiivinen vastareaktio ja backlash. Vallankumouksessa syrjäytetyt Bourbonit palasivat Ranskassa valtaan vuonna 1814 ja muualla Euroopassa sama suuntaus vahvistui. Itävallan valtiokansleri Klemens von Metternichin johdolla valtionpäämiesten Wienin kongressi palautti vuotta 1789 edeltävän tilan Eurooppaan. Tsaari Aleksanteri I:n aloitteesta Preussi, Itävalta ja Venäjä muodostivat Pyhän Allianssin, joka toimi monarkismin ja kristinuskon valta-aseman puolesta ja vastusti kaikin keinoin sekularismia, demokratiaa yleensä ja liberalismia erityisesti. Täyskonservatiivinen allianssi nimesi perusarvoikseen ”rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan”.

Tätä kirjoittaessani, vuonna 2015 minusta tuntuu, että elämme monessa mielessä samanlaista aikaa kuin 1800-luvun Euroopan konservatiivinen restauraatio.

Historialliset analogiat voivat olla mielenkiintoisia, mutta myös harhaanjohtavia. Analogia paljastaa parhaimmillaan yllättäviä yhtäläisyyksiä eri aikakausien ja ilmiöiden välillä, mutta jos emme ole tarkkana, samalla se peittää niiden väliset erot.

Jokainen meistä on joskus pelannut sen, minäkin. Nimittäin natsikortin, eli verrannut jotain inhoamaansa asiaa vuosien 1933–1945 Saksasta löytämäänsä. Muita suosittuja kortteja etenkin verkkokeskusteluissa ovat Neuvostoliitto-kortti, DDR-kortti ja taistolaiskortti.  Helposti isketään pöytään myös fasismikortti, uusliberalismikortti ja rasismikortti. En ole yhtäkään uusliberalistia koskaan nähnyt, puhumattakaan käsitteen yksityiskohtaisesta määritelmästä, mutta punavihreimmistö viljelee termiä surutta demonisoidakseen eri mieltä olevat. Suomalaista pakolaisten vastaanottokeskusta on verrattu Guantánamon vankileiriin ja sekä Israelin toimia että islamistista terrorismia fasismiin.

Ei kannattaisi; ja sanon tämän myös itselleni muistutuksena.

Analogia on tapa, jolla ihminen välttämättä ajattelee

Erilaisten ilmiöiden tarkoitushakuinen vertaaminen on kehnoa keskustelua, jos eroja ei pidetä mielessä. Kun tarpeeksi etsii, jokin yhtäläisyys vastustetun asian ja edesmenneen Neuvostoliiton kanssa löytyy varmasti. Jos et pidä kasvissyönnistä, on syytä keksiä mielipiteellesi parempi perustelu kuin se, että Hitler oli kasvissyöjä. Jos keski-iän ylittänyt ei ikänsä takia saa töitä, kyseessä ei ole ikärasismi vaan syrjintä. Maahanmuuton vastustaminen on usein rasismia, mutta se voi olla myös silkkaa tietämättömyyttä ja pelkoa oman toimeentulon puolesta, kun maahantulija on valmis työskentelemään huonommilla työehdoilla.  Fasismi-sanaa käyttäessä on syytä tietää, mistä puhuu ja osata suhteuttaa ilmiö historiaansa, Italiassa 1922–1943 vallassa olleeseen poliittiseen liikkeeseen. Sama pätee sosialismin eri versioihin ja niin sanottuihin taistolaisiin eli Suomen kommunistisen puolueen sisäiseen oppositioon 1970- ja 1980-luvuilla.

Analogiaa ei silti pidä hylätä tyystin. Se on sitä paitsi tapa, jolla ihminen välttämättä ajattelee. Tosin herkullisen analogian löytämisen jälkeen on aina syytä pysähtyä ja miettiä, mitä eroja vertailtujen asioiden välillä on, porautua yksityiskohtiin.  Kaltaiseni liberaalin on helppo inhota konservatiivisen valtiokansleri Metternichin, Che Guevarana tunnetun vasemmistopopulisti Ernesto Guevara de la Sernan tai hänen epigoninsa Hugo Chavezin kaltaisia hahmoja. Silti minun on myönnettävä, että olen heidänkin kanssaan joistakin perustavista asioista samaa mieltä. Pitääkseen kasassa monikulttuurisen Itävallan keisarikunnan, Metternich vastusti nationalismia, kuten minäkin vastustan, vaikka en hyväksy Metternichin keinoja tai muuta ideologiaa. Che Guevara ja Hugo Chavez halusivat vilpittömästi parantaa kaikkein huonoimmassa asemassa olevien asemaa, kuten minäkin haluan, vaikka en hyväksy heidän keinojaan tai muuta ideologiaansa.

Mustaa ja valkoista on maailmassa hyvin vähän, harmaata paljon. Oman ajattelun ja arvomaailman ristiriitaisuuksien etsiminen kannattaa, olen huomannut.

Tämä ulottuu teoreettisiin perusteisiin saakka. Filosofi Paul Ricoeur on todennut, että ihmiskunnan vääjäämätöntä edistymistä puolustava kosmopoliittinen ja globaali historiakäsitys on perua nationalistisilta tai ainakin hyvin patrioottisilta historioitsijoilta ja filosofeilta.^[1] G. W. F. Hegelin historianfilosofian luentojen esipuheessa kiteytyy ajatus ihmiskunnan yhteisen järjen etenemisestä historiankulun järkkymättömänä perusperiaatteena.^[2] Siitä tehdään milteipä uskonto. Silti Hegelille ja hänen filosofiaikalaisilleen – puhumattakaan sen ajan ammattihistorioitsijoista kuten Leopold von Rankesta – kansallisvaltio oli historiankirjoituksen kyseenalaistamaton lähtökohta. Kosmopoliittinen ideologia ja nationalistinen ideologia eivät heille olleet vastakkaisia, tai sitten he eivät tätä ristiriitaa voineet käsittää. Minä, joka kernaasti tunnustaudun edistysuskoiseksi liberaaliksi kosmopoliitiksi, sen sijaan olen vakuuttunut siitä, että kansallisvaltioon takertuminen on pahimpia esteitä ihmiskunnan asioiden edistymiselle, järjen etenemiselle historiassa.

Filosofiaa, kuten mitään muutakaan, ei kannata lukea etsien tyhjentäviä selityksiä tarjoavia mestareita, vaan sen sijaan yksittäisiä kiinnostavia ajatuksia ja työstää niitä eteenpäin.

Frendit tiivisti 90-luvun eetoksen

Palataan vuoteen 1989.

Olen saman ikäinen kuin ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, jonka kirja Le Capital au XXI siècle (2013) on herättänyt kiihkeitä keskusteluja puolesta ja vastaan. Suomalaiseen tapaan se huomioitiin vasta sen jälkeen, kun siitä oli tullut kohuteos englanninkielisessä maailmassa. Myös Piketty on todennut kuuluvansa vuoden 1989 sukupolveen. Me tulimme täysi-ikäiseksi vuonna, jolloin idän ja lännen välinen kylmä sota loppui ja sosialismi romahti. Ihmisoikeuksiin perustava parlamentaarinen demokratia ja markkinatalous levisivät vastusta vailla. Minä ja moni muu sukupolveni ihminen vakuuttui siitä, että Euroopan unioni on parasta, mitä Euroopassa on koskaan keksitty.

Kuten historialliset analogiat, myös ihmisten jaotteleminen sukupolviensa edustajiksi on yhtä aikaa kiinnostavaa ja epäreilua. Ihmiset ovat ainutkertaisia yksilöitä, eivät vain jonkin ikäryhmän jäseniä. Toisaalta, ympäröivän maailman tapahtumat vaikuttavat meihin, vaikka emme haluaisi sitä myöntää. Varsinkin aikuisuuteen kasvamisen vuodet 15–25 ovat tärkeitä, ne jättävät jäljet, joista ei koskaan pääse eroon. Nuorena kuunneltu musiikki ja luetut kirjat koskettavat vuosikymmenten ylitse. Kun ne kohtaa uudestaan myöhemmin, jotain selittämätöntä liikahtaa jossain syvällä.

1990-luku näytti aluksi toteuttavan sukupolveni unelmat. Saapui Internet. Muistan huimaavan tunteen näyttöruudun valkoisessa hohteessa. Voin olla kotoani yhteydessä suoraan kehen tahansa toiseen ihmiskunnan jäseneen! Kaikki maailman tiede, taide ja viihde on pian ulottuvillani! Ihmiset saavat tietää, mitä tapahtuu todella, ja propaganda käy mahdottomaksi. Mitä mahdollisuuksia Kiinan tai Iranin diktaattoreilla olisi Internetiä vastaan?

Vuonna 1994 käynnistynyt tv-sarja Frendit tiivisti 1990-luvun liberaalin eetoksen. Erilaisten ihmisten suvaitsevainen yhdessäolo suurkaupungissa oli Frendien ydin. Kuvitelmieni New York oli maailman paras kaupunki, maailman eurooppalaisin metropoli, Eurooppa sellaisena kuin sen pitäisi olla. Siellä jokainen sai olla, kuten halusi, ja antoi muidenkin olla. Se tuskin oli tai on realistinen kuva New Yorkista, mutta ideaalina tai tavoitteena se on silti kaunis ja yhä kannatettava.

Toinen pitkäkestoisen tv-viihteen varhainen edustaja, scifi-sarja Babylon 5 siirsi saman teeman koko galaksin tasolle. Frendeihin verrattuna Babylon 5 oli pienen piirin kulttisarja, mutta omalaatuisuudessaan ja oman lajityyppinsä reunaehtojen puitteissa se on paras kohtaamani allegoria 1990-luvun maailmasta, siihen liittyvistä toiveista, peloista ja mahdollisuuksista. Toisin kuin usein tieteis- ja fantasiaviihteessä, Babylon 5:n ydin ei ollut kosminen hyvä ja pahan välinen kamppailu, vaan sarja näytti katsojille planetaarisen sekamelskan, galaktisen multikulttuurisuuden, jossa avaruusasema Babylon 5 oli Yhdistyneet kansakunnat, horjuva ja koko ajan haastettu toivon majakka, missä eroista ja identiteeteistä neuvoteltiin.

Frendit ja Babylon 5 osoittivat, että ainakin 1990-luvulla populaarikulttuuri oli taidetta ja vakavaa kirjallisuutta nopealiikkeisempää ja onnistui paremmin ajan hengen tiivistämisessä. Jostain syystä en muista kirjallisuudesta kovinkaan monta kiinnostavaa teosta 1990-luvulta, mikä voi tietysti olla oma vikani, koska en lukenut tarpeeksi. Tai, jos tarkkoja ollaan, luin silloin sitä, mitä yliopistolla luetaan, yliarvostettuja klassikkoja ja raskasta teoriaa. Nyt 2000-luvulla Frendit ja Babylon 5 eivät enää tunnu niin kohdallisilta ja koskettavilta kuvauksilta ihmisenä olemisen peruskysymyksistä kuin joskus aikaisemmin. Populaarikulttuurin merkkiteoksetkin kestävät ajan painetta heikosti ja muuttuvat usein vain hymähdyksiä herättäviksi kuriositeeteiksi.

Vladimir Putin yrittää rakentaa uutta Pyhää Allianssia

Sallittakoon vielä yksi historiallinen analogia. Monessa mielessä 1990-luku oli samanlainen toivon vuosikymmen kuin 1960-luku. Ehkä me vuoden 1989 sukupolven edustajat olemme samanlaisia kuin toiveikkaan vuoden 1968 perilliset. Surullista kyllä, 1960-lukua seurasi ahdistava 1970-luku ja 1990-lukua seurasi 2000-luku.

Toisin kuin me luulimme, Internet mahdollistikin ennen kokemattoman sulkeutumisen. Netin syövereistä löytyy aina joku, joka tukee mielipidettäsi, oli se kuinka kajahtanut tahansa, siihen linkattakoon. 2000-luvulle tultaessa huomasin, että ihmiset eivät etsi uutta tietoa, vaan vahvistusta ennakkoluuloilleen. Samanmielisten keskustelukerhoksi muodostunut sosiaalinen media tarjoaa tähän erinomaiset mahdollisuudet. Ilmatiiviissä kuplassa eläminen sujuu vaivattomammin kuin koskaan ennen.

1800-luvun konservatiivinen restauraatio, 1930-luvun laitaoikeistolaisuus ja 1970-luvun äärivasemmistolaisuus saivat vastineensa 2000-luvun ideologisissa ääriliikkeissä. Maahanmuuttokriittisyys ja kansallismielinen kiehunta levisivät aluksi keskustelupalstoilla ja ovat tätä kirjoittaessani vuonna 2015 nousussa useissa Euroopan maissa. Jopa Britanniassa, joka pysyi erossa Pyhästä Allianssista ja 1930-luvun äärioikeistolaisuudesta, on merkkejä kansallismielisen maahanmuuttovastaisuuden leviämisestä poliittisen järjestelmän sisään.

Luovan työn tekijöiden ja yritysten omaisuuden sosialisointia ajava piraattiaate on toinen esimerkki; sillä on laaja kannatus Vihreiden ja Vasemmistoliiton piirissä, Vihreissä jopa puoluejohtoa myöten. Piraatti-ideologiaa ajaa myös kansalaisjärjestönä esiintyvä lobbausorganisaatio Effi ry. Maahanmuuttokritiikin ja piraattiaatteen toimintamalli on sama kuin kaikkien ääriliikkeiden: Jos ideologia ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille. Tärkeintä on vastustaminen ja vihollisten löytäminen; eri mieltä olevat nimitetään ’kukkahattutädeiksi’ ja ’tekijänoikeusmafian’ edustajiksi, heitä ei tarvitse kuunnella. Mitä vähemmän tiedetään, sitä varmempia ollaan. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan kohdanneet maahanmuuttajaa tai joilla ei ole alkeellistakaan tajua tekijänoikeusjuridiikasta, huudahtelevat netissä itsevarmoina mielipiteitään. Eivätkä vain siellä, vaan nyt jo eduskunnassa ja Euroopan parlamentissakin.

Uusi aikakausi tiivistyi Battlestar Galacticassa

Ja se Venäjä. Huokaus. Muistan arvelleeni edinburghilaisen opiskelija-asunnon keittiössä vuonna 1994 epäilevälle saksalaiselle, että pian demokratisoinut Venäjä hakee Euroopan unionin jäsenyyttä, ehkä jopa Naton. Toisin kävi. 2000-luvulla Vladimir Putin yrittää Aleksanteri I:n tapaan rakentaa uutta Pyhää Allianssia ja on liittoutunut Euroopan äärioikeiston kuten Ranskan nationalistipuolue Front Nationalin ja Unkarin Viktor Orbánin kanssa. Vuonna 2012 tapaamani Krimin tataarien johtajat Mustafa Cemilev ja Refat Çubarov on jo karkotettu Krimiltä ja se voi olla vasta alkua.

1990-luku alkoi vuonna 1989 ja päättyi vuonna 2001, kun islamistiterroristien lentokoneet törmäsivät World Trade Centeriin ja Pentagoniin koko maailman katsoessa televisiosta.

Tv-viihteessä uusi aikakausi tiivistyi allegorisesti vuonna 2003 alkaneessa scifi-sarjassa Battlestar Galactica, joka oli uusi versio 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun saman nimisestä sarjasta. Silloin se heijasteli Ronald Reaganin ajan Yhdysvaltoja ja kylmää sotaa, jota tosin suomalaisen pikkupoikakatsojan oli vaikea ymmärtää. 2000-luvun Galactica puolestaan oli hämmentävän osuva allegoria Yhdysvaltojen ja niin sanottujen länsimaiden mielenmaisemasta vuonna 2001 alkaneen terrorismin vastaisen sodan aikana. Sarjassa cylonien yllätyshyökkäyksessä lähes tuhoutuneen ihmiskunnan viimeiset edustajat pakenevat vainoojiaan ympäri galaksia. Yhdessä jaksossa vangittua cylonia kidutetaan niin sanotulla waterboarding –menetelmällä, jolla epäiltyjä terroristeja oikeasti kuulusteltiin samaan aikaan salaisissa vankiloissa ympäri maailmaa. Pikkuhiljaa sarjassa puretaan ihmisten ja cylonien vastakkaisuus kiinnostavalla tavalla.

2000-luvun konservatiivinen restauraatio osoittaa, että koskaan ei pidä aliarvioida ihmisten taipumusta populistiseen kiihkoiluun ja monimutkaisten asioiden yksinkertaistamiseen. Valtavan suuri osa ihmisistä kaipaa ongelmien edessä syypäätä, vihollista, jota vihata, ei niinkään ongelmien ratkaisuja.  Toisaalta, kuiskii globaali ja kosmopoliittinen edistysoptimisti minussa, ihmiselämä on lyhyt isojen muutosten hahmottamiseen. Kun katson kauemmas, huomaan lähes kaikkien tärkeänä pitämieni asioiden edenneen huimasti. Bourbonit syrjäytettiin lopullisesti vallasta vuonna 1830. Pian sen jälkeen tuli uusi, koko Euroopan vallankumousvuosi 1848 ja liberaalit aatteet nousivat Metternichin Mitternachtista. Yhä vain, kaikesta huolimatta, haluan uskoa, että loppupeleissä konservatiiviset liikehdinnät ovat pelkkiä ilmavaivoja, oireilua ja kiukuttelua vailla pysyviä vaikutuksia.

Jarkko Tontti

---

[1] Paul Ricoeur: La Mémoire, l´histoire, l’oubli. Éditions du Seuil, Paris 2000, s. 300–301.

[2] G. W. F. Hegel: Järjen ääni. Hegelin Historianfilosofian luentojen johdanto. Suomennos Mauri Noro. Gaudeamus 1978. Alkuteos Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte (1837).